Toimittajan rooli kriisiaikana ei ole kovin erityinen. Se ei silti tarkoita, että journalistisen perustyön tekeminen olisi helppoa.
Kukapa ei haluaisi olla erityinen?
Elättelen välillä ajatusta, jossa olen oman agenttitarinani sankari: Mikäli Suomea kohtaisi kriisi, minut rekrytoitaisiin johonkin tärkeään tehtävään. Tuskin sissiksi, mutta ehkä propagandaa kirjoittamaan.
Ajatus ei perustu mihinkään.
En ole suorittanut asepalvelusta, en käynyt maanpuolustuskurssia, saati ole ikäpolveni waltari. Olen silti töissä mediassa, jonka roolia turvallisuustoimijana yhteiskunnan turvallisuusstrategia korostaa.
Näin kertoi STT marraskuussa, kun valtioneuvosto hyväksyi kriisitilanteisiin varautumista käsittelevän, päivitetyn strategian. Siinä linjataan esimerkiksi rajaturvallisuudesta, biologisten uhkien torjumisesta sekä rahoitusjärjestelmän toimivuudesta.
Ja mediasta:
”Medialla on merkittävä rooli kansakunnan henkisen kriisikestävyyden ylläpitäjänä ja luojana.”
Minulla on merkittävä rooli kansakunnan henkisen kriisikestävyyden ylläpitäjänä ja luojana. Mutta millainen?
Journalistin kriisiajan roolia määrittävät lainsäädäntö ja mediayhtiöiden varautumissuunnitelmat.
Lakeja ajatellen lähtökohdaksi on otettava riittävän paha kriisi. Sellainen voisi olla Suomeen kohdistuva aseellinen tai siihen rinnastettava hyökkäys, niiden välitön uhka, väestön toimeentuloon kohdistuva erityisen vakava tapahtuma, vakava suuronnettomuus tai sitä vastaava laajalle levinnyt vaarallinen tartuntatauti.
Nämä viisi määritelmää poikkeusoloille ovat tilanteet, joissa valtioneuvosto ja presidentti voivat säätää viranomaisille valmiuslain mukaisia valtuuksia. Valmiuslaki antaa luvan kajota joihinkin perusoikeuksiin, vaikkapa lunastaa veneen tai auton Puolustusvoimien käyttöön.
Valmiustilasta vielä astetta nihkeämpi paikka on puolustustila, jonka me maallikot tunnemme vanhalla nimellä ”sotatila”.
Lakien soveltamista on vaikea arvioida etukäteen, sillä se liittyy aina kriisin olosuhteisiin. Yksityiskohdat voivat olla perusoikeuksien näkökulmasta enemmän tai vähemmän karuja.
Medialle valmiuslaki määrää tehtäväksi välittää viivytyksettä ja sellaisenaan tietyt viranomaistiedotteet.
Niitäkin voi periaatteessa kritisoida viereisellä sivulla. Ennakkotarkastusjärjestelmästä on luovuttu.
Ja siinäpä ne keskeiset velvollisuudet sitten ovatkin, tällä tietoa.
Toki esimerkiksi poikkeusolojen viestintäohjeissa viranomaisten ja median yhteistyön merkitystä korostetaan. Mutta pakko ei ole.
Erilaisia rajoituksia lait toimittajille kyllä antavat, mutta palataan niihin myöhemmin.
Normaaliaikana vaaratiedotteet välittää Yle. Se on jotakuinkin ainoa asia, joka talossa tapahtuvasta varautumisesta näkyy suurelle yleisölle – jollei nyt Pasilan Mediatalon aulan sähköistä pyöröovea, aulavahteja ja vierailijakortteja lasketa.
Ylen turvallisuuspäällikön Marko Lavikkalan mielestä moni mystifioi turhaan poikkeusoloihin varautumista. Kaikki alkaa siitä, että johtaminen ja tietoturva toimivat arkenakin, hän selittää.
”Jos varaudutaan vain koviin tilanteisiin, arki ei ole turvallista. Ja jos arki ei ole turvallista, kovatkaan tilanteet eivät ole hallinnassa.”
”Kovassa päässä” on poikkeusolojen suunnittelu. Yleisradiolaki velvoittaa Yleä jatkamaan lähetystoimintaa kriisitilanteissa. Suurempia harjoituksia pidetään joka toinen vuosi, seuraava ensi syksynä.
”Joku kysyi joskus, että mitä jos Pasilan linkkitorni kaadetaan. Ei lähetystoiminta siihen lopu, vaan meillä on varayhteydet. Kyllä me muutaman iskun kestämme”, Lavikkala sanoo.
Myös sähkökatkojen varalta Ylelle löytyy varavoimaa.
Toimintaa voidaan jatkaa maanalaisista suojatiloista käsin. Tarkkaan Lavikkala ei voi kertoa, kuinka suuri osa työntekijöistä menisi bunkkeriin. Luku on ”aika iso”.
Maakunnissa bunkkeriajattelusta on pitkälti luovuttu, Lavikkala sanoo. Toimittajat tekisivät kriisiaikana työnsä sieltä, mistä on tarpeen raportoida ja suojautuisivat väestönsuojiin.
Aiemmin valtioneuvoston turvallisuuspäällikkönä ja Poliisissa työskennellyt Lavikkala on toiminut myös maanpuolustuskurssien pääopettajana.
Hän korostaa, ettei valtionhallinto halua poikkeusoloissa sotkea toimintamalleja. Normaalia toimintaa jatketaan joka paikassa niin kauan kuin se on mahdollista.
Lähetystoiminnan jatkamiseksi Yle on saanut varata henkilöstöä, kuten teknikoita niin, ettei heitä voida kutsua armeijan palvelukseen.
Osalle kutsu kävisi. Jollekin toiselle työntekijälle se voi tietysti tarkoittaa kriisiaikana tavallisesta poikkeavaa työnkuvaa. Ja jotain jäisi tekemättä.
On epätodennäköistä, että minua tai muita toimittajia kutsuttaisiin kriisitilanteissa Ylen avuksi, saati propagandatehtäviin – etenkään pakolla.
Valmiuslain nojalla se olisi periaatteessa mahdollista: jokaisella Suomessa asuvalla 17 – 64-vuotiaalla on sotilaallisissa poikkeusoloissa työvelvollisuus.
Kyse ei ole kuitenkaan agenttihommista, vaan esimerkiksi väestön suojaamisesta. Siihen kelpaavat työkykyiset, olivat he journalisteja tai eivät.
Joukolla toimittajia on kyllä sodanajan sijoitus viestintätehtävissä. Pääesikunnan tiedotuspäällikkö Eero Karhuvaara kertoo, että heistä suurin osa on Puolustusvoimain oman uutislehden, Ruotuväen, kasvatteja sekä muita viestintä- ja media-alan erityistehtävissä asepalveluksensa suorittaneita.
Varusmiespalveluksen jälkeen hankittu työkokemus ja koulutus voivat vaikuttaa sijoitukseen. Kertaamassa on vuosien aikana käynyt Karhuvaaran mukaan myös eturivin nimiä.
Mutta ei, ei Puolustusvoimat aio toimituksia tyhjentää tarpeisiinsa, Karhuvaara vakuuttaa ystävällisesti.
Mediatalot sitä paitsi tarvitsevat omansa. Medioiden varautumista tukee yritysten ja viranomaisten yhteistyöelin Mediapooli. Sitä rahoittaa Huoltovarmuuskeskus, mutta se toimii Medialiiton tiloissa.
Mediapoolin valmiuspäällikkönä työskentelee Tero Koskinen, Ylessä ja Maikkarilla työskennellyt entinen tutkiva journalisti.
Yhden miehen toimiston tehtävät eivät nekään ole varsinaisesti mitään agenttihommia: Koskinen tukee Mediapoolin kolmen alaryhmän – graafisen, sähköisen ja sisältöjen – työtä. Niissä mietitään esimerkiksi painopaperin ja sähkön saatavuutta, jakelun toimivuutta tai tietoturvaa.
Ja puolustetaan median mahdollisuutta jatkaa toimintaansa kriisitilanteissa mahdollisimman vapaasti, Koskinen painottaa.
”Jos yhteiskunnassa on asiat sekaisin, on sitäkin tärkeämpää, että mediassa asiat toimivat.”
Koskinen pitää arvossaan sitä, että päätoimittajat voivat saman pöydän ääressä valistaa viranomaisia siitä, miksei toimittaja voi syödä heidän kädestään.
Nykymuodossaan poolitoimintaa on ollut kolme vuotta. Se etsii Koskisen mukaan vielä rooliaan.
”Olemme virittämässä media-alalle omaa skenaariotyötä, jonka pohjalta on mahdollista miettiä konkreettisemmin toimia”, Koskinen kertoo.
Mediayhtiöistä kymmenkunta on ”huoltovarmuuskriittisiä”. Lista on salainen.
Viime aikoina pooli on tiivistänyt yhteistyötä paikallislehtien kanssa. Yksityiskohtiin Koskinen ei silti halua mennä.
”En halua antaa manuaalia, kuinka suomalaista mediaa voi tehokkaimmin vaurioittaa.”
Sitten on toki kohta, jossa viranomaisten ystävällinen yhteistyö ja luottamus mediaan loppuu. Ääritilanteessa valmiuslaki antaa valtiolle luvan esimerkiksi radiolupien peruuttamiseen ja verkkoyhteyden katkaisemiseen ulkomaille.
Toimittajien liikkumista voidaan rajoittaa kuten muidenkin. Puolustustilassa lain mukaan kukaan ei myöskään saa oikeudettomasti julkistaa tai ilmaista toiselle asiaa, joka on valtakunnan turvallisuuden takia pidettävä salassa.
Hankala on ennakoida, kuinka helppoa edes ”normaali” journalistinen kriittisyys olisi.
Tämä juttu oli ollut jo hyvän aikaa valmiina, kun Helsingin Sanomat julkaisi Viestikoekeskusta ja tiedustelulakeja käsittelevän, osin salaisiin lähteisiin perustuvan artikkelin. Nyt käynnissä on rikostutkinta.
Hesarin jutun julkaisun jälkeisenä maanantaina, tätä kirjoittaessani, tapauksen yhteiskunnallinen merkitys ja seuraukset ovat vasta avautumassa. Keskustelua on ainakin käyty: Voiko toimittajien luottaa ymmärtävän roolinsa, puolustavan isänmaata? Tai – näinkö hauras sananvapaus meillä on?
Selvää on jo nyt, että median, viranomaisten ja suuren yleisön käsitys hyvästä yhteistyöstä ja kansalaisten oikeudesta tietää voi ajautua ristiriitaan myös normaaliaikana.
Suomen sodan ajan reservi on nykyisin 280 000 sotilasta. Kun Puolustusvoimat toukokuussa 2015 lähetti 900 000 reserviläiselle kirjeen, joku saattoi pettyä: valtaosalla kirje ei antanut sodan ajan sijoitusta.
Itse en saanut tietenkään edes kirjettä.
Agenttihommia ei ole luvassa. Se ei tunnu kovin erityiseltä, mutta mikäli turvallisuusstrategiaa on uskominen, tärkeintä on, että journalistit hoitavat ihan vain omat hommansa – ja hyvin.
Juttua varten on saatu tietoja Turun yliopiston Valmiuslaki ja perusoikeudet poikkeusoloissa -hankkeen tutkijoilta. Valtiosääntöoikeudellinen kokonaisarvio valmistuu vuoden 2018 alkupuolella.
Mikä on median rooli kriisiaikana?
”Ydinasia on, että meillä on oikeaa tietoa ja tiedonkulku jatkuu mahdollisimman normaalisti. Näin oli myös toisen maailmansodan aikana: vaikka pulaa oli monesta, sanomalehtipaperia pystyttiin kuitenkin järjestämään. Niin nytkin. Tietyt puhelinlinja- ja muut kysymykset on hoidettu niin, että pystymme toimimaan. Mahdollisuus olla kriittinen riippuu paljon kriisistä. Sodan aikana meitä on usein rajoitettu. Vapaan median edustajana olen tietysti sitä mieltä, että sodan aikana median toiminnan tulee myös olla mahdollisimman vapaata.”
Päätoimittaja Pekka Mervola, Keskisuomalainen
”Viestimien tehtävä on toimia niin normaalisti kuin on mahdollista niin pitkään kuin on mahdollista. Niin pitkälle kuin mahdollista meidän täytyy myös suhtautua kriittisesti viranomaisten välittämiin tietoihin. Viestimien uskottavuus pitää taata. Se on osa toimintavalmiutta. Kriiseihin varaudutaan meillä yhtiötasolla. Syksyllä harjoittelimme lehdentekoa muualla kuin Sanomatalossa, jotta emme ole kiinni yhdessä paikassa.”
Päätoimittaja Kaius Niemi, Helsingin Sanomat
”Tärkein tehtävä on kertoa lukijoille, mitä tapahtuu ja miten siinä tilanteessa pärjätään. Turhan paniikin lietsomista täytyy varoa ja informaatiovaikuttamiseen varautua. Ennalta on vaikea miettiä, miten kriittisyyden käy, mutta perustehtävä säilyy ennallaan. Osalla väestä on kriisiajan henkilövaraus eli heidät on irrotettu omiin töihinsä. Isomman poikkeustilan harjoituksia toimituksessa ei ole tehty. Pienemmät kriisit ovat arkea toimitustyössä. Niistä kokemuksista on hyötyä.”
Toimituspäällikkö Pekka Vuollo, Kaleva
Uusimmassa lehdessä
- Työelämäprofessori Laura Saarikoski haluaa opettaa kannattavan journalismin tekemistä. Opiskelijoita kiinnostaisi enemmän se, miten jaksaa työelämää.
- Luottamushenkilön on oltava diplomaatti, sanoo A-lehtien Elisa Miinin
- Haastattelun ja taustakeskustelun raja on selvä vain periaatteena