Räjäytä ”juttu”!

Ole huoleti, sinun ei tarvitse opetella koodaamaan. Ajattelunsa toimittajat joutuvat kuitenkin kääntämään uuteen asentoon pärjätäkseen työssään myös tulevaisuudessa, Tampereen yliopiston journalistiikan vierailijaprofessori Jussi Pullinen ennustaa.

”Journalismissa ei ole rikki journalismi, vaan sen jakelu ja muoto. Ne eivät kohtaa muuttunutta mediankäyttöä”, Pullinen sanoo.

Pyysimme Helsingin Sanomien Nyt.fi:n ja kulttuurin verkkodeskin uutispäällikön paikalta vierailijaprofessoriksi lainattua Pullista listaamaan taitoja, joita toimittajat tulevaisuudessa tarvitsevat.

”Jutun” uudet olomuodot

Sekä koulutus että työ opettavat journalistit puristamaan hankitut tiedot ”jutuiksi” – tietyn mittaisiksi, tiettyjä rakenteita noudattaviksi kokonaisuuksiksi, jotka aika hapattaa nopeasti.

Verkkojutuille luontevampaa olisi olla jotain aivan muuta: twiitin mittaisia sähkeitä, keskusteleva sarja chattiviestejä, päivittyvä aihesivusto, oivaltava meemikuva tai viikon mittainen livetapahtuma.

Olisi siis opittava irrottelemaan.

Tampereella Jussi Pullinen haluaa opettaa tuleville journalisteille juuri tätä: verkon kehityssuuntien ymmärtämistä ja valmiutta ottaa uudet tavat käyttöön, jos siihen toimituksissa tarjoutuu mahdollisuus.

Diginatiiveille hän epäilee sen olevan mediataloja luontevampaa. Jälkimmäiset kun eivät voi yhtäkkiä vain päättää lopettaa päätuotteidensa tekemistä.

”Perinteiset kanavat vaativat niiden ehdoille tehtyä sisältöä. Se on iso hidaste muutokselle”, Pullinen sanoo.

Päivittäin ilmestyvän printin tai tunneittain lähetettävän radiouutiskatsauksen rakenteet, muodot ja rutiinit ohjaavat perinteiset kerrontatavat verkon ohi.

Pullinen moittii medioita myös ”möykkyajattelusta”, jonka logiikassa ”tehdään nettiä” ja pohditaan, mikä on ”hyvä nettiotsikko”. Jopa aikakauslehdistä kuoriutuu verkossa uutismedioita.

Omaa ääntä, identiteettiä ja ilmettä pitäisi miettiä verkossa yhtä tarkasti kuin lehti- tai kanavauudistusta.

”Internet ei ole yksittäinen tyyli, jota voidaan tehdä.”

Tilanne ei ole toivoton. Hyvinä esimerkkeinä Pullinen mainitsee muun muassa aikakauslehtien blogiyhteisöt ja Yleisradion ”edistyksellisen some-lähtöisen kaman”.

”Eivät mediat tässä junnaa vain paikallaan, vaan kehittävät myös paljon uutta. Kysymys on sekoitussuhteesta.”

Uusien kerronnan tapojen omaksuminen ei tarkoita, että kaikkien olisi opeteltava koodaamaan. Teknistä osaamista oleellisempaa on muutos ajattelussa, Pullinen sanoo.

Ennakkoluulottomuutta tarvitaan myös, jotta uusia välineitä tohtii kokeilla.

”Monipuolistumista se vaatii, mutta ei kaikkien alojen virtuoosina toimimista.”

Yleisön tunteminen ja luominen

Jos Pullinen saisi pakottaa kaikki Suomen journalistit takaisin toimittajakoulun penkille, he saisivat eteensä Reuters-instituutin kesällä julkaiseman Digital News Report 2017 -raportin. Toimittajilla pitäisi olla realistinen käsitys siitä, miten mediaa käytetään.

”Siitä elää paljon myyttejä, molempiin suuntiin”, Pullinen toteaa.

Toisten mielestä mediankäyttö on mullistunut täysin: kukaan ei katso enää televisiota, kaikki saavat uutisensa somesta ja kaikki alle 18-vuotiaat tubettavat. Toisten mielestä kaikki jatkuu kuin ennallaan.

”Kumpikaan ei pidä paikkaansa.”

Raportin mukaan esimerkiksi suomalaiset, norjalaiset ja tanskalaiset lukevat nettiuutisensa useimmiten menemällä suoraan uutisvälineen verkkoetusivulle. Tämä on muuhun Eurooppaan verrattuna poikkeuksellista.

”Suomessa ylivoimaisesti tyypillisin tapa lukea uutisia on rämpätä iltapäivälehtien, Ylen, Maikkarin tai Hesarin etusivua”, Pullinen sanoo.

Hän huomauttaa esimerkiksi iltapäivälehtien tavoittavuuslukujen suhteessa väestömäärän olevan sellaisia, joista moni ulkomainen, menestyvä uutisväline voi vain haaveilla. Oma työnantaja, Hesari kertoi elokuussa rikkoneensa 200 000 maksavan digitilaajan rajan.

Mutta ennen kuin lysähdät helpottuneena työtuoliisi: tämäkin voi olla muuttumassa.

”Isot kanavat on suunniteltu perinteiseen käyttöympäristöön ja sen ympärille, että uutisseuranta on rutiini. Mitä nuorempiin mennään, sitä hajanaisempia rituaalit ovat”, Pullinen sanoo.

Kun väline ei tuuttaa sisältöjä yleisölle väkisin, yleisöjä on opittava luomaan. Käytännössä se tarkoittaa Pullisen mukaan esimerkiksi keskusteluihin osallistumista ja jo olemassa oleviin someyhteisöihin menemistä. On rohjettava altistua keskustelulle.

”Jopa poliisi tuntuu löytäneen roolinsa somessa paremmin kuin journalistiset instituutiot”, Pullinen vertaa.

”Usein huomaa, että vasta sitten kun tulipalo on päällä, mennään osallistumaan. Sen pitää olla jatkuvaa.”

Hän on leikitellyt ajatuksella siitä, että ”joku 10 000 ihmisen Riihimäki-ryhmä” joukkorahoittaa itselleen toimittajan, joka ottaisi selvää yhteisöä askarruttavista asioista. Silloin häviäjänä olisivat mediatalot, mutta voittajana journalismi.

”Siinä on disruption riski. Miten palikat tulevaisuudessa asettuvat, se on hankala sanoa.”

Tiedonkäsittelyn etiikka ja avoimuus

Journalismin tulevaisuudesta puhuttaessa on tapana hokea, ettei perustaitojen merkitys katoa mihinkään.

Täsmälleen näin, Pullinen lupaa.

Erityisen tärkeäksi hänen mielestään nousee tiedonkäsittelyn eettisyys. Sillä Pullinen tarkoittaa esimerkiksi pohdintoja siitä, mitä voi tai kannattaa julkaista tai mitä tilastoista voi todella päätellä.

Moniäänisessä digitaalisessa ympäristössä eettisyys korostuu, Pullinen sanoo. Paitsi itselleen, toimittajilla on oltava kykyä vastata myös yleisölle. Se tarkoittaa, että journalistin on oltava aiempaa valmiimpi avaamaan tekemiään valintoja.

”Jos jutussa ei avata jotain asiaa, lukija täydentää sen omasta näkökulmastaan ja yleensä pahimmilla mahdollisella tavalla”, Pullinen sanoo.

”Ja jos lukijassa herää kysymys, miksi tämä juttu on tehty, vastaus ei kovin usein ole toimittajaa kohtaan sympaattinen.”

Verkon haasteena on myös kontekstin puute. Radiossa sähkeen pituus kertoo sen tärkeydestä, printtilehdessä asiat saavat mittasuhteet taiton ja sijoittelun avulla. Verkossa ulkoiset signaalit puuttuvat. Mielipideteksti voi näyttää uutiselta, hauska pikkujuttu pääuutiselta.

”Siksi jutun luonne pitäisi pystyä avaamaan eksplisiittisesti”, Pullinen sanoo.

Ja sitten on tietysti se robottiasia. Vaikka tilastot juttua varten kampaisi läpi jatkossa botti, journalistin on ymmärrettävä, mitä koneelta voi odottaa ja milloin pitää epäillä sen tehneen virheen.

Tekoälyn ja algoritmien toimintaa ei kuitenkaan pitäisi opettaa toimittajakoulutuksessa, Pullinen sanoo.

”Se, että ymmärtää algoritmien peruslogiikoita, on kaikkia koskeva peruskoulutason juttu.”