Presidenttikauden alku oli Mauno Koiviston mediasuhteissa vaikeaa aikaa, kirjoittaa Risto Uimonen.
Mauno Koivisto (1923–2017) oli aikoinaan primus inter pares, Suomen politiikan ykkönen median hyödyntäjänä. Mediataiturikin ajautui silti presidenttinä kahnauksiin toimittajien kanssa.
Koivisto ymmärsi ennen muita poliitikkoja imagon voiman. Hän rakensi television avulla itsestään mielikuvaa, joka vei hänet komeaan voittoon presidentinvaaleissa 1982 ja 1988. Koivisto ei juuri pukahtanut mediastrategioistaan, mutta paljasti lehtihaastattelussa 1981 tajuavansa pelin hengen ja persoonan kyvyn tehdä hyvä vaikutus, vaikka asiat olisivat hullusti.
”Se on show’ta, mutta minkäpäs teet. Pitää vain hyväksyä ja hyödyntää, mitä ei pysty muuksi muuttamaan.”
Koivisto ei ollut puoluejohtaja
eikä aktiivipoliitikko. Hän tarvitsi mediaa pysyäkseen otsikoissa ja ihmisten mielissä nokkelana, tietävänä ja omaperäisenä persoonana. Ylen haastattelussa Katajanokalla 1981 kaukopartiomies iski yllättäen Urho Kekkosta vastaan. Siinä valkeni monille seuraavan presidentin nimi.
Rusettia käyttänyt ja ”turkua” puhunut Koivisto tunkeutui otsakiehkuroineen kansan tietoisuuteen 1960-luvulla valtiovarainministerinä ja pääministerinä. Varsinaisen Koivisto-ilmiön synnyttivät hänen rennot televisioesiintymisensä.
Kuuluisin on Jatkoaika, jossa Koivisto hauskuutti 1968 Lenita Airistoa ja katsojia laskemalla leikkiä charmistaan naisten keskuudessa.
Koivistolta oli helppo saada haastatteluja ja kuvia, koska hän tarvitsi julkisuutta presidenttitiellään, josta hän vaikeni kuin muuri. Hän vaali niin valtioneuvoston jäsenenä kuin Suomen Pankin pääjohtajana suhteita mediaan.
Koiviston pääministerinä aloittamat illanistujaiset Kesärannassa olivat hauskoja tilaisuuksia, kun isäntä viihdytti vieraita kahvi- ja konjakkivaiheessa jutuillaan. Koiviston ”kalvosulkeiset” Suomen Pankissa herättivät taas ihastusta taloustoimittajissa.
Kun Koivistosta tuli presidentti, toimittajat pettyivät. Hän ei tuonutkaan uutta aikaa valtionpään mediasuhteisiin, vaan vetäytyi presidentillisen suojamuurin taakse ja ryhtyi äksyilemään toimittajille. Hän oli nyt presidentti, joka halusi estää Kekkosen ajan kahleista vapautunutta mediaa tärvelemästä ulkopolitiikkaansa.
Koivisto nimitti toimittajia sopuleiksi ja kielsi tulkitsemasta lausuntojaan. Jännittyneiden mediasuhteiden huippu koettiin, kun hän ryhtyi painostamaan Yleä niin sanotussa sitaattikiistassa 1985. Rauha mediasuhteisiin laskeutui vasta, kun Koivisto sai valtioneuvoston tiedotuspäällikön Tom Westergårdin media-avustajakseen.
Kohut korostuivat, mutta media sai presidentti Koivistolta välillä jymyjuttuja ja muuta kiinnostavaa aineistoa. Hän myös jatkoi taustatilaisuuksiaan, joissa hän ei vain antanut, vaan myös sai tietoa toimitusten ajatuksista.
Kolmas vaihe Koiviston mediasuhteissa alkoi, kun hän jäi eläkkeelle. Hän oli jälleen helposti lähestyttävissä ja antoi kirjoillaan medialle jutunaiheita. Vasta kun ikä alkoi painaa, ovi sulkeutui pikkuhiljaa.
Haastattelin Koivistoa 2010 kirjaani Pääministerin puhuva pää. Kun lähdin pois, Tellervo Koivisto saattoi minut ovelle ja lausahti: ”Olipa se hyvä, että tämä haastattelu järjestyi vielä.”
Presidentti oli voinut huonosti. Eivät haastattelut kuitenkaan siihen loppuneet. Koivisto esiintyi vielä lukuisia kertoja eri välineissä.