Näkyvä tekstikätilö

Puolet ajasta näkymättömänä kustannustoimittajana, puolet näkyvänä esseistinä ja Twitter-vaikuttajana. Antti Arnkil ei aivan mahdu kustannusalan taustapuurtajan muottiin.

”Enää ei ole institutionaalista koodia, että jos on valinnut kustannustoimittajan työn, tekee vain sitä 50 vuotta ja jää sitten kultakellon kanssa eläkkeelle. Mutta onko sitä koskaan ollutkaan”, hän kysyy.

Arnkil ei janoa kirjailijoilta kiitoksia esipuheissa, mutta huomauttaa, että myös hänen niitä vieroksunut ystävänsä ja esikuvansa, edesmennyt kustannustoimittaja Silja Hiidenheimo oli näkyvä hahmo.

”Hän opetti, väitteli baareissa, kirjoitti silloin tällöin esseitä ja hillui myös jonkin verran somessa.”

Arnkil siirtyi reilu vuosi sitten Otavalta Siltalalle saadakseen aikaa omalle kirjoitustyölleen. Alkuvuoden hän kirjoitti esseekirjaa Raittilan linja. Toisen puolivuotisen Arnkil toimitti.

”Olen tyytyväinen ratkaisuuni. Sellaista vapautta, josta haaveilin, ei kuitenkaan ole. Aika ei ikinä riitä.”

Kahdessa roolissa toimimisesta Arnkil on kuullut myös soraääniä. Molemmat vievät paljon aikaa, eivätkä ole selvärajaisia.

Kustannustoimittajilta myös vaaditaan koko ajan enemmän. Kustantamot pyörivät yhä pienemmällä määrällä ammattilaisia, nimikkeitä on paljon ja kaikkien pitäisi myydä.

Arnkil huomauttaa, että kirjamarkkinoiden kriisi on nimenomaan instituutioiden kriisi. Valikoiman kasvaessa voittajia ovat lukija ja ne, jotka haluavat tekstinsä julki.

Arnkilin mielestä kustannustoimittajan tärkein taito on innostua ja pysyä silti kriittisenä. Huomionsa tekstistä on tehtävä oikeaan aikaan ja niin, että kirjoittaja kykenee ottamaan ne vastaan.

Kun Arnkilin omia tekstejä ruoditaan, hänen olonsa on paljas. Pöytälaatikkokirjailijuus olisi turvallisempaa, pelkkää lunastamatonta lupausta – muttei vaihtoehto.

”On paljon hienompaa, kun tekstistä tulee jaettu.”

Julkkikseksi hän ei kaipaa.

”Jos pyrkisin julkisuuteen, en kirjoittaisi kirjallisuusesseitä.”