Journalismi on iloni ja työni

”Det är mycket bättre att vara pressfotograf än att arbeta.”

Valokuvaaja Leif Weckström, 60, on työskennellyt Hufvudstadsbladetissa vuodesta 1994. Hän on nykyään lehden ainoa täysipäiväisesti työskentelevä valokuvaaja.

Norjalainen kollega sanoi kerran, että ’det är mycket bättre att vara pressfotograf än att arbeta’ (on parempi olla lehtikuvaaja kuin tehdä töitä), ja olen samaa mieltä. Saan valtavaa tyydytystä nähdessäni työn tulokset joka päivä. Juuri siinä mielessä tämä on tosi kiitollinen työ, ja tulen edelleen mielelläni töihin joka päivä.

Olen saanut ammatissani uskomattomia kokemuksia ja nähdä paikkoja, joita en olisi ikinä muutoin nähnyt. Olen kuvannut viidet kesäolympialaiset ja paljon muita urheilun arvokisoja, olen kuvannut Kekkosta, Koivistoa ja Halosta ulkomailla. Urani alkupuolella työskentelin kuvatoimisto Pressfotossa, jossa kuva oli keskiössä. Lehtikuvaajana iloitsen onnistuneesta yhteistyöstä toimittajan ja taittajan kanssa. Silloin lopputuloksesta näkee, että olemme tehneet samaa asiaa.

Työvälineiden kehitys ja näkökulman vaihtuminen ovat ruokkineet intoani. Vanhempi kollega kertoi joskus ajoista, jolloin kuvattiin lasilevyille, ja nyt voin itse sanoa, että toista se oli silloin, kun joutui käsin tarkentamaan. Kuvatoimistossa kuvasin ministereitä, lehdessä kuvaan niitä, joihin heidän päätöksensä vaikuttavat. Viimeksi oli opeteltava video, jonka tekeminen on hauskaa mutta vaikeaa – lähes oma ammattinsa.

Kesäisin teemme toimittaja Stefan Lundbergin kanssa erityiskeikkoja, ja lukijat tietävät jo konseptin. Kun viime kesänä pyöräilimme Suur-Saimaalla, mökkiläiset kutsuivat kylään. Kun lähdimme 2014 venereissulle Euroopan halki, 150 ihmistä tuli saattamaan, ja reitin varrelle saimme paljon hyviä neuvoja ja oppaaksi paikallisia suomalaisia. Jälkeenpäin olemme pitäneet lukijatilaisuuksia, joihin osallistuneista moni on lukenut matkasta tekemämme kirjan. Kuvatoimistokuvilla sain lehtikuvaajien palkintoja, mutta tällaista lukijasuhdetta ei ollut kuin lehdessä.

Yksi viime aikojen työvoitoista tuli juttukeikalla Ranskan Calais’hin, josta pakolaiset yrittivät henkensä kaupalla Britanniaan. Kiersimme poliisien saartorengasta monta tuntia, ja saimme lopulta kuvattua tilanteen, jossa pakolaiset menevät aidan läpi. Saimme näytettyä heidän hätänsä, ja toivoin sen lisäävän ymmärrystä myös Suomeen tulleita kohtaan.

Suunnittelen ja toteutan yhteisjuttuja myös vaimoni Ninan kanssa, joka kirjoittaa paljon arkkitehtuurista ja kaupunkisuunnittelusta. Olemme tehneet juttuja myös saaristosta, jossa vietämme lomia. Vaikka usein puhumme kotona töistä, osaan myös irrottautua niistä. Kun lähden toimituksesta, en välttämättä halua tietää seuraavan päivän keikkoja.

Kun on kuvannut ammatikseen 40 vuotta, saa aikaan kelvollisia kuvia, mutta todella hyvät kuvat kruunaavat työn. Olen aina tykännyt leikkiä kameralla, ja se kulkee aina mukanani. Tietenkin alan ja irtisanottujen kollegojen tilanne rassaa ja surettaa. Mutta kun kuvaan, olen onnellinen, enkä hetkeen mieti huolia.”

”Voi kunpa ehtisin tarttua kaikkeen, mistä maailmassa pitäisi kertoa.”

Kulttuuritoimittaja Tuula Viitaniemi, 44, on työskennellyt Yle Kulttuurissa vuodesta 2002. Tämänhetkisiä töitä ovat Tekijänä, Valitut sanat, Aristoteleen kantapää, Kultakuume, Näkökulma sekä teatteriblogi Penkkitaiteilija.

Pidän ihmisten kohtaamisesta, ja tässä toimituksessa saan tavata taiteilijoita, ohjaajia, näyttelijöitä, laulajia, pelisuunnittelijoita ja kulttuurin tutkijoita. Inspiroidun ihmisistä, jotka tekevät työtään palavasti ja tietävät mitä erikoisimmista asioista. Ajattelen usein, että vau millaisten tyyppien elämästä, työstä ja ajatuksista saan kertoa.

Tähän työhön ei voi kyllästyä, koska uutta tapahtuu koko ajan ja vanhaan löytyy uusia näkökulmia. Olen tutkinut ohjelmiini tv-teatterin, Ryhmäteatterin ja Kulttuurirahaston historiaa, ja voisin istua loputtomiin Ylen arkistossa katsomassa vanhoja filmejä. On hienoa työskennellä taitavien, arkistoa tuntevien leikkaajien ja informaatikkojen kanssa, vaikka aina ei löydy sitä, mitä etsitään. Esimerkiksi kerran metsästimme 1950-luvulta kuvaa Bulevardi 5:sta ja olimme yhä uudestaan, että nyt se tulee nyt se tulee mutta ei: kamera kääntyi aina ennen sitä.

Tulin aikoinaan töihin Valopilkku-makasiiniin. Jos olisin jäänyt tekemään kulttuurimakasiinin inserttejä, olisin varmaan todella hyvä siinä, mutta töiden vaihtuminen tekee hyvää. Välillä saan hautautua tukka pystyssä ja verkkareissa arkistoon, joskus mennä maskiin ennen lähetystä. Välillä työskentelen yksin ja välillä tiimissä, välillä teen twiitin ja välillä dokumenttisarjan. On mukavampaa joutua oppimaan, puristamaan ja olemaan vähän hämillään kuin jäädä ajattelemaan, että osaan tämän ja näillä mennään.

Toimittajana saa panna likoon älynsä, sivistyksensä ja tunteensa. On hienoa pinnistellä äärirajoilla ja selviytyä, mutta toki tyydytystä saa myös pienestä: siitä, että löytää kivan ilmauksen tai rytmin tekstiinsä. Haastattelijana paras hetki on, kun haastateltava uskaltaa rentoutua ja alkaa ajatella ääneen jotain itselleen uutta.

Aristoteleen kantapäähän tulee paljon postia, jossa ihmiset ilmiantavat toimittajien kielikukkasia, kehuvat, naureskelevat, tuohtuvat. On ilo huomata, että suomen kieli kiinnostaa ja toimittajien töitä luetaan tarkkaan. Oman dokumentin katselussa on upeaa nähdä ihmisten reaktiot. Merkityksellisyyden tunnetta lisää se, että nykyään yleisö löytää ohjelmia Areenasta pitkään ensi-illan jälkeenkin.

Viime vuonna olen siirtynyt vaihteeksi televisiosta radioon ja opetellut miettimään omaa ääntäni työkaluna. Kuulostanko iloiselta vai äkäiseltä, puhunko hyvää suomea? Julkaisukanavan vaihtelut, tekniset myllerrykset tai organisaatiouudistukset eivät muuta sitä, että ihmiset ja asiat kiinnostavat. Voi kunpa ehtisin ja saisin tarttua kaikkeen, mistä maailmassa pitäisi kertoa.”

”On maagista, että saan ja osaan laittaa peräkkäin sanoja, joista syntyy tarina.”

Laura Friman, 35, on työskennellyt vapaana toimittajana vuodesta 2007. Hän kirjoittaa muun muassa Trendiin, Imageen, Nyt.fi:hin ja asiakaslehtiin sekä koostaa Avun Tv-viikko-aukeaman.

Rakastan kirjoittamista, ja se on minulle tämän työn ydin, ei niinkään uteliaisuus tavata ihmisiä tai asioiden tutkiminen. Jo haastattelussa, kun ihminen kertoo tarinaansa, alan päässäni kirjoittaa sitä. Ajattelen, että tuo on ensimmäinen lause, tuosta tulee päätöslause ja ihanaa, että hän käyttää tuollaista ilmaisua. Jutun taikuus alkaa tapahtua jo siinä.

Silti hetki tyhjän ruudun äärellä, ennen ison jutun ensimmäisiä sanoja, voi olla tuskallinen. Mutta kun saan kiinni muodosta ja homma lähtee rullaamaan, tapahtuu napsahdus, se, mistä juoksijat sanovat, että tulee endorfiinihumala. Silloin kirjoittaminen on vastustamattoman rullaavaa ja nautinnollista, ja menen tilaan, jossa ajantaju katoaa, en tunne väsymystä enkä nälkää. On maagista, että saan ja osaan laittaa peräkkäin sanoja, joista syntyy tarina.

Toisaalta olen tehnyt lähes kymmenen vuotta Avun tv-sivuja, ja ihmiset naureskelevat, että ai sä kirjoitat työksesi, mitä Ridge Forrester tekee ensi viikolla. Itse olen aina yhtä iloinen, kun saan tehdä sitä, mitä rakastan: pelata sanoilla, keksiä ilmauksia. Tietenkin teen työni hyvin, mutta minulla ei ole nousujohteisen uran pakkomiellettä enkä ole se, joka tekee kuudensadan editointikierroksen Bonnier-palkittuja Talvivaara-juttuja. Olen mielelläni peruspakertaja, viihdyttäjä ja arjen ilostuttaja, sekin on arvokasta. Myös töistä, joista ei juuri tule kiitosta, voi itse löytää hauskuutta ja arvoa.

Tehdessäni pieniä juttuja suorittajan sieluni nauttii siitä, että palat loksahtelevat ja saan käsistäni valmista. Kun iso juttu valmistuu, helpotuksen tunne on valtava. Hieno hetki on myös, kun lehti tulee kotiin ja näen tekstini ja kuvien yhdistelmän. Usein tekee mieli lähettää kuvaajalle viesti, että mieletöntä, miten vielä kohotit tekstiä. Rakastan aikakauslehtiä, silittelen ja nuuhkin niitä ja ajattelen: ihmeellistä, että sain olla rakentamassa tätä.

Kun päätin ryhtyä freelanceriksi, tajusin, että voin muuttaa asumaan mihin tahansa. Onnellisuuteni työssä kytkeytyy kaikkeen muuhun elämään. Turussa arkeni on vapaata ja helppoa: etäisyydet ovat lyhyitä ja työhuoneen saa halvalla. Helsingin hektisyys ja urapainotteisuus oli vierasta, mutta nyt siellä käyminen on spesiaalia.

Kun olin päivätöissä lehdissä, ulkopuolelta tulevat vaatimukset tuntuivat vievän ilon työstä. Freelancerina voin miettiä juttujani kahvilassa ja säädellä sitä, miten paljon olen tekemisissä ihmisten kanssa. Tsemppaus työhuonekavereilta ja yhteistyökumppaneilta on tärkeää, mutta olen sen verran erakko, että tarvitsen myös omaa kammiota.

Jos joku aihe kiinnostaa, voin alkaa hahmotella siitä juttua, mutta pidän myös työtarjousten yllätyksellisyydestä. Toki kirjoitan muustakin kuin itselleni rakkaimmista aiheista, koska leipää pitää saada pöytään. Toisaalta pyrin tekemään sen verran kuin palkkio kattaa ja luopumaan vähitellen töistä, joissa stressi ja palkkio eivät yhtään kohtaa.

Pari työkuviota on free-vuosien aikana lähtenyt altakin, mutta en ole joutunut paniikkiin vaan uskon, että jokin tie löytyy aina. Moni ajattelee, että etsin salaa vakituista työtä, jota en ole vielä saanut, mutta se ei ole totta. Harras toiveeni on, että työskentelen loppuelämäni toimittajana juuri tällä tavalla.”

OIKAISU:

Painetussa Journalistissa on Laura Frimanin henkilötietoihin liittyvä virhe. Friman ei kokoa Avun tv-sivuja, hän koostaa lehden Tv-viikko-aukeaman.

Virhe on korjattu Journalistin verkkolehteen 15. tammikuuta kello 15.45.

Journalistin toimitus