Tein pari vuotta sitten Journalistiin jutun, joka tyypitteli kieliaiheisen lukijapalautteen antajia. Hahmojen joukossa oli esimerkiksi Kansakoulunopettajan haamu ja Kapteeni Kirjaimellinen. Vaikka teksti oli hieman piikikäs, useimpia hahmoja yhdisti rakkaus suomen kieleen – ainakin omanlaisensa.
Sama pätee journalisteihin. Kerronkin nyt, minkä tyyppisiä hahmoja tapasin kielenhuoltajana sanomalehden toimituksessa vuosien aikana.
Puujumalan palvoja. Muistelee mielellään kielilinjauksia, jotka ovat peräisin oman aikansa kieliauktoriteetilta: legendaariselta lehtorilta, takavuosien itsevaltaiselta päätoimittajalta tai vaikka tomeralta toimitussihteeriltä. Linjauksen oikeaoppisuutta tai muistin tarkkuutta ei yleensä sovi kyseenalaistaa.
Tahaton kaksoisagentti. Asettuu kieliasioissa haastateltavansa puolelle. Ei oikein ymmärrä, miksi teksteissä kannattaa puuttua jargoniin, yritys- ja tuotenimien oudoimpiin asuihin sekä englanninkielisiin tehtävänimikkeisiin. Tyypillisiä lausahduksia: Näin se sanoi! Näin ne sen kirjoittaa!
Ilmiantaja. Raportoi julkaistujen juttujen virheistä kielenhuoltajalle ja toivoo toimitukseen kovempaa kuria. Tyypillinen jatkokeskustelu: ”Mitä jos ensi kerralla kävisit itse sanomassa virheestä?” ”En mä kehtaa.”
Täysinoppinut. Ei pysty – tai suostu – enää ottamaan vastaan uutta kielitietoa, vaikka sama virhe toistuisi lukijapalautteissa. Vetoaa usein kiireeseen ja inhoaa ”pilkunnussijoita”.
Kumileimasimen lainaaja. Harvinaisempi tapaus: kysyy, voiko jotain outoa ilmaisua tai erikoista kirjoitusasua käyttää jutussa, mutta on jo etukäteen päättänyt käyttää sitä. Toivoo todellisuudessa vain selustansa turvausta, ei kieliapua.
Sitten on vielä enemmistö, jonka kanssa yhteistyö sujuu aina. Toimitus tarvitsee silti myös hahmoja – sitä paitsi heistä jää eniten muistoja.
