Journalistin tehtävä on kuvata maailmaa sellaisena kuin se on. Moni on kuitenkin mieltynyt tilastokielisten ilmausten käyttöön sen sijaan, että sanoittaisi lukijoille tosielämän tapahtumia.
Tilastokielessä ilmiöitä etäännytetään todellisuudesta puhumalla siitä, miltä asia näyttää tilastografiikoissa. Kirjoitetaan esimerkiksi, että äänestysvilkkaus laskee, kun tosielämässä yhä harvempi käy äänestämässä, tai salamamäärä nousi, kun oikeasti salamoi enemmän.
Kirjoittaja siis unohtuu selittämään kuvaajien asemaa ja muutoksia eikä muista kertoa, mitä ne oikeastaan tarkoittavat. Voisi ajatella, että toimitustyö jää silloin kesken. Syynä voi olla visuaalisen kulttuurin valta: hahmotamme monet asiat kuviksi mallinnettuina.
Tilastokielelle ovat tyypillisiä erityisesti nousemiset ja laskemiset, korkeat ja matalat sekä määrät, tasot ja asteet. Ne päätyvät etenkin suomennoksiin. Monissa eurooppalaisissa kielissä hahmotetaan hyvä ylös ja huono alas: on haute couture, hög kvalitet ja low income. Nämä eivät käänny ”korkeiksi” ja ”mataliksi”, vaan ne ovat vaikkapa huippumuoti, ensiluokkaisuus ja pienituloisuus.
Ei ole vakavaa, jos teksteihin valitaan yksittäisiä tilastokielisiä ilmauksia. Nehän ovat napakoita esimerkiksi otsikoissa. Pidän ongelmallisena sitä, jos ilmiöiden muutoksia sanallistetaan maneerimaisesti vain pystysuuntaisiksi liikkeiksi. Maailmassa on muitakin ulottuvuuksia kuin koordinaatiston y-akseli.
Viime aikoina on puhuttu ”syntyvyyden sukeltamisesta”. Naseva s-alkuinen sanapari kuvaa tiiviisti mutta ei kovin täsmällisesti sitä, että lapsia syntyy vähemmän kuin aiemmin. Vielä kauemmas konkretiasta päädytään, kun samassa yhteydessä kerrotaan, että ”väestöpyramidi ei ole kestävä, jos eläkeläisten määrä räjähtää vauvoihin nähden”.
Toivoisin, että journalismi auttaisi minua katsomaan maailmaa eikä pelkkää grafiikkaa.
