Tukisipa Suomi kulttuurilehtiään yhtä avokätisesti kuin Viro

Olin kesän lopulla virolaisten kulttuuriväen kanssa viettämässä iltaa Tallinnassa.

Jossain vaiheessa kysyin kulttuurilehti Müürilehtin päätoimittajalta, miten kymmenen kertaa vuodessa ilmestyvä lehti tulee toimeen.

Kuultuani vastauksen minuun iski välitön kulttuurikateus.

Müürilehtin päätoimittaja Aleksander Tsapov kertoi, että lehti saa tukea 300 000 euroa vuodessa. He voivat ihan oikeasti maksaa palkkioita ja satsata toimitukselliseen sisältöön, valokuviin ja kuvitukseen. Printtilehden painos on 5 000 ja jakelu pääosin telineissä kulttuurilaitoksissa. Lisäksi juttuja julkaistaan jatkuvasti verkossa.

Meillä Suomessakin suuri osa kulttuurilehtien budjetista koostuu opetus- ja kulttuuriministeriön alaisen Taiteen edistämiskeskuksen jakamasta tuesta. Lehdissä, joille olen tehnyt töitä, tukisummat ovat olleet yleensä 15 000–70 000 euroa.

Olen työskennellyt 15 vuoden aikana useassa kulttuurilehdessä hankkimassa rahaa, lähinnä mediamyynnissä. Olen osallistunut yli 20 kulttuurijulkaisun tuotantoon. Pisimpään olin feministilehti Tulvassa, jonka painos noin 3 500. Tällä hetkellä mediamyyn myös Iso Numeroa, painos 5 000 ja Ylioppilaslehteä, painos 30 000.

Lehtiä on yhdistänyt kitkuttelu ja taloudellinen epävarmuus. Nousevat paino- ja postituskustannukset syövät budjetteja. Toimitukselliseen sisältöön jää entistä vähemmän rahaa ja julkaisumääriä ja -kertoja vähennetään. Toimittajille, kuvaajille ja kuvittajille maksetaan usein hävettävän vähän.

Suomessa opetus- ja kulttuuriministeriö tukee kulttuurilehtiä 800 000 eurolla vuodessa.
Virossa valtio antaa kulttuurilehtitukea jakavalle säätiölle tänä vuonna 3,4 miljoonaa euroa jaettavaa.

Virolaisia on 1,3 miljoonaa, joista vironkielisiä alle miljoona. Jotenkin absurdia, että 5,6 miljoonan asukkaan Suomessa kulttuurilehtiin satsataan vain murto-osa Viron budjetista.

Meillä ei kunnioiteta mediaa eikä kulttuuria samalla tavalla kuin Virossa. Painettu kieli on pienelle kansalle elinehto.

Virossa pidetään kulttuurilehtiä tärkeinä, sillä muistot miehitysajasta ja virolaisen kulttuurin tukahduttamisesta ovat vielä tuoreita. Omaa kulttuurikeskustelua ei voi alistaa vain kaupallisen median alaisuuteen, koska se ei saa tarpeeksi klikkihuomiota, eikä sen pidäkään.

On äärimmäisen tärkeää, että Suomessa julkaistaan pienen yleisön kulttuurilehtiä. Ne mahdollistavat sellaisten ryhmien näkyvyyden ja yhteenkuuluvuuden, jotka muuten alistuisivat ja katoaisivat valtavirtaan. Lisäksi niissä pystytään käymään keskustelua, jota muuten ei olisi laisinkaan.

Olen iloinen siitä, että olen voinut antaa oman panokseni ”vaihtoehtoisemman” median toiminnan mahdollistamiselle. Toisaalta olen useasti kokenut paineen omassa selkänahassani, jos rahaa ei tulekaan tarpeeksi. Toivoisin ennemmin, että omalla panoksellani maksettaisiin avustajille parempia palkkioita, painettaisiin lehti paremmalle paperille ja rahaa voitaisiin käyttää levikin nostamiseen.

Ikävää, ettei Suomi ole Viro.