Vapaata lehdistöä vastaan on hyökätty kuluvan kesän aikana hätkähdyttävällä tavalla. Poikkeuksellisen hyökkäyksestä tekee se, että siihen on osallistunut osa ministereistä ja jopa eduskunnan puhemies. Hyökkäystä johtaa yksi puolue, perussuomalaiset, mutta mukaan ovat lähteneet myös esimerkiksi kokoomuksen kansanedustaja Tere Sammallahti, joka syyttää muun muassa Ilta-Sanomia valheiden levittämisestä ja kristillisdemokraattien Päivi Räsänen, jonka mukaan STT:n uutisointi on ”ideologisesti asenteellista”.
Pääministeri Petteri Orpo (kok.) toivoo keskustelun rauhoittuvan. Tällä hän tarkoittaa kaiketi lähinnä sitä, että toivoo hallituksen arvostelun rauhoittuvan, sillä Orpo ei ole ollut valmis puuttumaan julkisesti hallituksensa ministerien villeimpiinkään salaliittoteorihin tai toimittajien maalittamiseen.
Samaan aikaan, kun hallituspuolueiden kansanedustajat leimaavat yksittäisiä toimittajia vihervasemmistolaisiksi, julkaisee Keskisuomalainen perussuomalaisen europarlamentaarikon Teuvo Hakkaraisen virheitä vilisevän kolumnin. Tekstissään tämä esimerkiksi väittää 80–90 prosentin toimittajakunnasta olevan ”punaviherkaartilaisia”.
Keskisuomalaisen varapäätoimittaja Inkeri Pasasen mukaan kyseessä oli mielipide. Sellaiseksi Hakkaraisen perätön väite kuitenkin muuttui vasta toimituksessa, jossa päädyttiin ennen julkaisua poistamaan lauseesta sana tutkitusti.
Pasasen mukaan kynnys jättää europarlamentaarikon teksti julkaisematta on korkea. Oman journalistisen päätösvaltansa ja faktapohjaisuuden sijaan Keskisuomalainen keskittyi vaalimaan näennäistä puolueettomuutta.
Miksi media alkaa sekoilla paineen alla? Hyökkäyksen kohteeksi joutuminen voisi olla myös mahdollisuus palata perusasioiden äärelle ja teroittaa niin journalisteille kuin yleisölle, miten vapaa media toimii ja miksi.
Ainakin perussuomalaisten hyökkäys mediaa kohtaan on saanut journalistit katsomaan peiliin. Moni on alkanut hahmottaa median vastuuta rasismin normalisoimisessa ja keskusteluilmapiirin tulehduttamisessa. On hyvä, että viimein hävettää.
Median pitäisi kuitenkin kysyä itseltään, miksi perussuomalaisten rasismista ei uutisoitu laajemmin ja miksei sitä tuomittu jyrkemmin jo aiemmin. Miksi vasta nyt?
Taustalla vaikuttivat varmasti niin pelko lukijoiden menettämisestä kuin halu olla toistamatta laitaoikeiston rasistisinta mölinää lehtien sivuilla. Perussuomalaiset ovat vuosia venyttäneet hyväksyttävyyden rajoja.
Helsingin Sanomien toimittaja Satu Vasantola arvioi, että lehdet tarttuivat perussuomalaisten rasismiin aluksi herkemmin, kunnes asia arkipäiväistyi niin, että sen uutisarvo tipahti nollaan. Rasistisista möläytyksistä kyllä uutisoitiin, mutta suomalainen media tarvitsi tuolloinkin vetoapua rasismin käsittelyyn ulkomailta.
Perussuomalaisista on viime vuosina kirjoitettu muutenkin niukasti, kuten käy ilmi Journalistin vuonna 2021 julkaisemasta selvityksestä. Hiljaisuus selittyy osin puolueen asemalla oppositiossa. Juttuun haastatellut politiikan toimittajat mainitsivat kuitenkin myös puolueen käsittelyä seuraavan palautevyöryn.
”Samantekevää, mitä heistä kirjoittaa, he repivät sitä julkisuudessa, ja se saattaa olla toimittajalle hyvin negatiivinen kokemus”, muotoili Ilta-Sanomien Timo Haapala.
Tilanne ei ole ainakaan helpottunut. Kuten Helsingin Sanomien toimittaja Anu Nousiainen hiljattain totesi:
”Jokainen Twitterissä oleva suomalaistoimittaja tietää, että keskeisten perussuomalaisten poliitikkojen, erityisesti Halla-ahon arvostelu aiheuttaa täällä kannattajien huutoraivon, joka kohdistuu henkilöön. Samaa ilmiötä ei ole muiden puolueiden kohdalla.”
Vastakkainasettelu on myös tarjonnut medialle kiinnostavaa sisältöä. Kansa ansaitsee vaihtoehdon! Perussuomalaiset on ollut valmis tarjoamaan vaihtoehdon, helppoja ratkaisuja vaikeisiin yhteiskunnallisiin ongelmiin.
Ongelma on siinä, että todellinen vaihtoehto ei voi perustua vaihtoehtoisille totuuksille, kuten ilmastonmuutoksen kiistämiselle. Kun media rakentaa keskustelua vastakkainasettelun kautta, se voi antaa kohtuuttomasti tilaa pienen vähemmistön ajattelulle, joka voi pahimmillaan hukuttaa alleen maltillisemmat näkökulmat. Terveen demokratian ydin on sen kyvyssä edistää tietoon perustuvaa ja tasapainoista keskustelua.
Mediaa ideologiseksi eivät tietenkään tuomitse yksin oikeistolaiset. Osa Sanna Marinin (sd.) kannattajista tuomitsi pääministerin bilevideon julkaisemisen ideologiseksi ratkaisuksi. Julkaisematta jättämisen puolesta käytettiin aivan samoja perusteita kuin nyt elinkeinoministeri Wille Rydmanin (ps.) yksityisviestien tultua julki. Mediaa vastaan ei tuolloin kuitenkaan hyökätty vallan keskiöstä.
Lehdistön näkökulmasta pääministeri Marinia pidettiin yleisesti vaikeasti tavoitettavana. Tanssikohun aikaan hän kuitenkin käveli Kultarannassa tiedotusvälineiden eteen ja ilmoitti vastaavansa ”kaikkiin mahdollisiin kysymyksiin, joita teillä voi olla tässä aiheesta”.
Nyt kysymyksiä ei pääse valtiojohdolle edes esittämään. Ministerit eivät vastaa toimittajien haastattelupyyntöihin, vaan jakavat omat kommenttinsa sosiaalisessa mediassa.
Süddeutsche Zeitungin toimittaja Alex Rühle esitti sähköpostitse kysymyksiä ministeri Rydmanille tämän julkisuuteen nousseista rasistisista yksityisviesteistä. Avustajansa välittämässä viestissä Rydman ei vastannut yhteenkään kysymykseen. Sen sijaan viestissä syytetään toimittajaa valheiden levittämisestä (yhtäkään virhettä yksilöimättä) ja leimataan toimittajan lähteet joko äärivasemmistolaisiksi tai valehtelijoiksi. Rydman on syyttänyt kansainvälistä mediaa valheiden levittämisestä myös televisiossa.
Myöskään perussuomalaisten puheenjohtajalla, valtiovarainministeri Riikka Purralla ei ole ollut juuri aikaa antaa haastatteluita medialle. Sen sijaan aikaa on kyllä riittänyt keskipitkän novellin mittaiseen blogikirjoitukseen, jossa hän syyttää mediaa vääristelystä ja ammattitaidon puutteesta. Purra myös kirjoittaa ”vasemmistoaatteen marssineen läpi instituutioiden”.
Yhteiskuntateoreetikko ja totalitarismin asiantuntija Hannah Arendt on kirjoittanut, ettei totalitaarisen hallinnon ihanteellinen alamainen ole vannoutunut natsi tai kommunisti, vaan ihminen, jolle totuuden ja valheen välillä ei ole eroa. Kun ihmiset menettävät kosketuksen kanssaihmisiin ja ympäröivään todellisuuteen, he ”menettävät sekä kokemisen että ajattelun kyvyn”.
Puheet median, tutkijoiden ja viranomaisten politisoitumisesta palvelevat tätä tarkoitusta: pyrkimyksenä on kylvää epäluottamusta tietoon niin, että tieto koetaan vain mielipiteeksi. Silloin mikä hyvänsä valtaapitävän kannalta kiusallinen tieto voidaan yrittää mitätöidä poliittisena pelinä.
Kenties tähän pyrkii perussuomalaisten puoluesihteeri Arto Luukkanen kirjoittaessaan suomalaisen uutispalvelun tarjoamalla blogialustalla, kuinka ”Iltalehti näyttää suorittaneen riettaan jälkistalinistisen metamorfoosin”. Viikkoa aiemmin Luukkanen julisti toimittajien haluavan ”sylkeä suomalaista demokratiaa silmille” uutisoimalla perussuomalaisten rasistisesta kirjoittelusta.
Tiedotusvälineet tietysti ovat ja niiden tuleekin olla ideologisia. Jokaisella lehdellä on linja, tarkoitus ja kohderyhmä. Maailmasta ei voi muodostaa johdonmukaista kuvaa tai kirjoittaa ilman arvoja. Arvoistaan lehdet kirjoittavat kauniisti periaatelinjauksissa.
Esimerkiksi Helsingin Sanomat ”pyrkii edistämään ja vahvistamaan kansanvaltaisuutta, yhteiskunnallista oikeudenmukaisuutta ja mielipiteen vapautta”. Aamulehti puolestaan ”puolustaa sananvapautta, demokratiaa, ihmisoikeuksia ja avointa yhteiskuntaa”.
Lehti voi myös linjata olevansa jonkin puolueen äänenkannattaja tai alueensa puolestapuhuja, kuten maakuntalehdillä on tapana.
On myös periaatteita ja tavoitteita, jotka jokaisen journalistin ja median tulisi asettaa muiden edelle. Kansanvaltaisuuden edistämiseksi tiedotusvälineiden on paitsi kuvattava maailman tapahtumia, myös autettava ihmisiä ymmärtämään niitä. Tasa-arvon ja ihmisoikeuksien edistämiseksi on kerrottava ja näytettävä lukijoille myös järkyttäviä tai epämiellyttäviä totuuksia. Yhteiskunnan oikeudenmukaisuuden ja avoimuuden edistämiseksi on saatettava valtaa pitävät vastuuseen sanoistaan ja teoistaan.
Tärkeintä on tietysti faktapohjaisuus. Media ei voi kalastella lukijoita tarjoamalla vaihtoehtoisia totuuksia. Ei, vaikka se vain toistaisi jonkun muun päätelmiä, kuten Iltalehti ja MTV Uutiset tekivät julkaistessaan apulaisprofessori Markku Jokisipilän virheellisiin perustuslakitulkintoihin perustuvan mielipiteen faktoja tarkistamatta. Jokisipilä oikaisi itse omat tulkintansa nopeammin kuin yksikään häntä lainannut tiedotusväline.
Median ei ole tarkoituksenmukaista ryhtyä kehnoksi sosiaaliseksi mediaksi, joka pienellä viiveellä toistaa mitä sosiaalisessa mediassa on kirjoitettu. Tässä kisassa journalismilla on vain hävittävää. Valitettavasti juuri tällaisia artikkeleita julkaistaan Suomessa aivan liian paljon. Ne tarjoavat lukijalle – tai siis jakajalle – mahdollisuuden käyttää median arvovaltaa oman argumenttinsa pönkittämiseen. Samalla median arvovalta rapautuu, kun tiedot myöhemmin osoittautuvat virheellisiksi.
Journalismin tehtävä ei ole kannustaa valtaapitäviä, eikä myöskään toistaa vallakkaiden puheita kansalle. Journalistien on syytä muistaa toimittaja Jonathan Fosterin neuvo:
”Jos joku sanoo, että sataa, ja toinen sanoo, että on kuivaa, sinun työsi ei ole siteerata molempia. Työsi on katsoa ulos ikkunasta ja selvittää, kumpi on totta.”
Suomalaisten luottamus mediaan on korkealla. Se kuitenkin vaihtelee iän, koulutuksen, tulotason ja poliittisen asennoitumisen mukaan. Hyvätuloiset ja korkeasti koulutetut luottavat uutisiin pienituloisia ja matalammin koulutettuja yleisemmin. Poliittisesti hyvin oikeistolaisesti asennoituvilla luottamus uutisiin on vähäisempää kuin niillä, jotka asemoivat itsensä lähemmäksi poliittista keskustaa. Nuorten keskuudessa uutisiin luottavia on keskimääräistä vähemmän. Perussuomalaisia äänestäneistä uutisiin luottaa keskimääräistä harvempi.
Syitä on monia. Perussuomalaisten aktiivisesti harjoittaman lehdistön mustamaalaaminen ei ainakaan helpota tilannetta. Silti median on syytä kysyä myös itseltään, miksi nuoret, vähävaraiset ja matalasti koulutetut luottavat mediaan muita harvemmin.
Tutkimustulosten mukaan sanomalehtien luoma kuva ammattikoulua käyvistä nuorista ei vastaa heidän omaa käsitystään itsestään. Suomessa toimittajakunta on keskiluokkaista, valkoista ja suomen- tai ruotsinkielistä. Kuten Ville Seuri Suomen Lehdistöön kirjoittamassaan kolumnissaan kärjistää: ”toimituksessa työporukka on monimuotoinen, kun joukossa on sekä Tampereen että Jyväskylän yliopiston kasvatteja.”
Etnisen, kielellisen tai sosioekonomisen monimuotoisuuden sijaan Suomessa kuitenkin keskustellaan lähinnä siitä, mitä puolueita toimittajat kannattavat. Toimittajakunnan monimuotoisuudella on väliä, sillä lukijat odottavat, että journalismi tarjoaa välineitä juuri heille tärkeiden asioiden käsittelyyn. Luottamus lehdistöön on vaarassa heikentyä, jos kasvava osa kansasta ei koe journalismin edustavan itseään.
Kirjailija Chimamanda Ngozi Adichie varoittaa ainoan tarinan vaarasta:
”Yksittäinen tarina luo stereotypioita, ja stereotypioiden ongelma ei ole siinä, että ne ovat epätosia, vaan siinä, että ne ovat epätäydellisiä. Ne tekevät yhdestä tarinasta ainoan tarinan.”
Ei ole epäilystä, etteikö rasismiin olisi tartuttu mediassa ponnekkaammin, jos useammalla toimituksessa olisi omakohtaista kokemusta sen kohtaamisesta. On helppoa olla välinpitämätön asioista, jotka eivät kosketa itseä. Asuntolainojen koroista lehdet jaksavat huolestua päivä toisensa jälkeen. Ilman monimuotoisuutta vaarana on, että aliedustetut ryhmät kuvataan kerta toisensa jälkeen yhden ainoan tarinan kautta. ”Näyttäkää ihmiset yhtenä asiana, ja vain yhtenä asiana, yhä uudelleen ja uudelleen, ja sellaisiksi he muuttuvat.”
Journalismin puolustaminen vaatii myös journalistien puolustamista. Maalittamiseen turvaudutaan, koska se toimii. Lokakampanjoilla pyritään rapauttamaan paitsi luottamusta yksittäisiin toimittajiin myös mediaan yleisesti.
Toimittajien uhkailu on yleistä. Vihaposti ja tappouhkaukset johtavat toimittajien itsesensuuriin. Vähintäänkin ne saavat monet käsittelemään tiettyjä aiheita varovaisemmin kuin toisia.
Vaikka aiheesta on keskusteltu vuosia, käytännöt maalittamiseen ja häirintään puuttumiseen ovat monissa toimituksissa edelleen puutteelliset. Osa toimittajiksi opiskelevista harkitsee häirinnän vuoksi alanvaihtoa. Journalisteista kasvava osa on freelancereita, joilla ei ole häirintätilanteissa tukenaan työnantajaa tai työyhteisöä. Journalisti on julkaissut toimintaohjeet verkkovihakampanjoiden uhreille.
Medialla ja päällikkötoimittajilla pitää olla rohkeutta puolustaa myös yksittäisiä vihakampanjan kohteeksi joutuneita journalisteja. Iltalehden uutispäällikkö Tuomo Hyttinen toimi esimerkillisesti puolustaessaan lehtensä journalismia ja toimittaja Ida Erämaata kansanedustajien henkilöön meneviltä hyökkäyksiltä Twitterissä.
Vastuu keskusteluilmapiiristä ei ole yksin median. Pääministerin on aika osoittaa johtajuutta näyttämällä, että demokratiaa halveksuvalla käytöksellä ei ole hallituksessa sijaa. Samalla hallituksen tulisi korjata kantaansa ja osoittaa sitoutumistaan demokratiaan ja asialliseen keskusteluun säätämällä maalittaminen rangaistavaksi oikeusministeriön ehdotuksen mukaisesti.
Moni journalisti on varmasti samaa mieltä siitä, että huonoin kriisiviestintästrategia on vaieta ja jättää kriisi ja viesti muiden määriteltäväksi. Tämä tiedoksi myös pääministerille!
Monessa muussa maassa vastaava pakoilu ei onnistuisi, sillä toimittajat ovat valmiita seuraamaan poliitikkoja tarvittaessa vaikka lenkkipolulle kommentin saamiseksi. Suomalainen lehdistö on poikkeuksellisen kilttiä, mutta jos poliitikot eivät vastaa haastattelupyyntöihin, joutuvatko toimittajat Suomessakin jatkossa päivystämään matonpesupaikoilla tai puuliitereiden nurkilla?
Kun hallituspuolueiden kansanedustajat luovat kuvaa lehdistöstä valheita levittävänä kansan vihollisena, tiedotusvälineiden on noustava puolustamaan omaa olemassaoloaan. Silloin ei ole mahdollista asettua ulkopuolisen tarkkailijan rooliin.
