Miksi media halusi väkisin häirittyjen nimet julki?

Aamulehden entinen vastaava päätoimittaja Jussi Tuulensuu käyttäytyi epäasialliseesti Tampereen yliopiston opiskelijoiden journalismin ainejärjestön Vostokin vuosijuhlilla 11.–12. maaliskuuta. Asia tuli uutisvinkkien ja Twitterin kautta julkisuuteen juhlaviikonlopun vielä jatkuessa sunnuntaina 12. maaliskuuta. Tuulensuu erosi tehtävistään maanantaina 13. maaliskuuta.

Vostokin puheenjohtajana puhelimeni soi käytännössä taukoamatta sunnuntai-iltapäivästä maanantaihin kello 16.46 saakka. Uutisia oli kilpailun kiireessä pakko tahkota, vaikka varmistettua tietoa ei ollut. Vostok julkaisi tiedotteen kello 17 ja kertoi, mitä oli tapahtunut. Sen jälkeen puhelin hiljeni. Siihen loppui se media-alan me too.

Erinäiset tahot kollegoista lukijoihin syyttivät Vostokin hallitusta sekä jäseniä salailusta, mustamaalaamisesta, omien suojelusta, kollegan uran pilaamisesta, tiedon panttaamisesta sekä tiedon julkaisemisesta. Kohun keskellä meistä tuli lehtien kommenttikenttien me too -ämmiä, wokettajia ja taistolaisia. Kaikkea olisi pitänyt tehdä enemmän, mutta toisaalta olikohan tässäkin jo liikaa kohua.  

Edes media-alan ammattilaiset eivät ole pystyneet ymmärtämään, minkä takia emme suostuneet vaarantamaan kaikkien asianomaisten oikeusturvaa.

Somessa nousi aiheesta odotetusti haloo. Eräiden sähköpostien mukaan vostokkien tuottama tulevaisuuden todellisuus on orwellilaista dystopiaakin kamalampi. Googlesta piti tarkastaa, ettei omia tietoja ole levitetty eri foorumeille kaikkien vapaaseen ja vihamieliseen käyttöön.

Silti, meidän olisi useiden toimittajien mielestä tullut ilman uhrien lupaa levittää heistä yksityistä tietoa, jonka he olivat perustellusta syystä halunneet salata, ja kannustaa heitä puhumaan medialle.

Ilmeisesti tarvitaan jonkinlaisia yksityiskohtia, jotta häirityn kokemus voidaan määritellä ulkopuolelta katsoen. Käsittelimme asiaa aktiivisesti kaksi viikkoa juhlien toisesta päivästä lähtien, keräsimme kokemuksia niin anonyymisti kuin nimillä, huolehdimme todistustaakasta ja kävimme asiaa läpi yliopiston häirintäyhdyshenkilöiden avustuksella useita kertoja eri yhteyksissä, niin asianomaisten, Jussi Tuulensuun kuin koko jäsenistön kanssa. Kerroimme uhrien kokemasta häirinnästä hallituksena ja myös omilla kasvoillamme puheenjohtajina, mutta sekään ei riittänyt.

Te vaaditte uhrin, kasvot, nimen. Ei väliä, olisiko se työkaveri tai tuntematon opiskelija, mutta jonkunhan kaikki ryönä somessa ja kommenttikentässä olisi otettava vastaan.

Media selvitti mahdollisia ”alkulähteitä” lukuisin keinoin. Hallituslaisten lisäksi soittokierrosta tehtiin jäsenille salaisia numeroita myöten, tietoa urkittiin somealustojen yksityisviesteissä niin kollegiaalisuuden, uteliaisuuden kuin kaverillisuudenkin nimissä. Joku kyselemisen kohteista olisi voinut olla yksi häirityistä, mutta sillä ei ollut väliä. “Taustoittavat” haastattelut julkaistiin suorina sitaatteina ilman sen suurempaa pohdintaa.

Kun tarpeeksi uhreja tai silminnäkijöitä ei saatu kiinni, julkaistiin sitten mitä kokoon saatiin raavittua. Erityisen loukkaavaksi opiskelijat kokivat Helsingin Sanomien tekemän jutun, jossa haastateltiin ihmisiä, jotka eivät olleet kokeneet häirintää (tai mieltäneet häirintää häirinnäksi). Juttu kehysti koko viikon mediakeskustelua, ja vain pahensi asiaan liittyvää epäilyä ja vähättelyä. Tämän lisäksi medioiden lukuisat jutut alkoholista ja toimittajien alkoholinkäytöstä käänsivät aiheen epäolennaisuuksiin. Päihtymystila ei edelleenkään ole tekosyy häirintään tai muuhun epäsopivaan käytökseen eikä vähennä häiritsijän vastuuta teoistaan.

Vuonna 2018 tehdyssä selvityksessä viestintä- ja media-alan seksuaalisesta häirinnästä todettiin, että 60 prosenttia häirintää kokeneista ei ole kertonut siitä kenellekään. Häirintä kohdistuu erityisesti nuoriin ja naisiin, ja kynnys häirinnästä ilmoittamiseen on korkea. Opiskelijat olivat kokeneet häirintää muita vastaajia useammin. Soittaako kelloja? On aivan kohtuutonta olettaa, että juuri tähän kohderyhmään kuuluvat ihmiset saivat tällaisen vastuun kannettavakseen, eikä sekään riittänyt.

Media-alan me too ei saa tapahtua uhrien – eli tulevien tai nykyisten kollegoiden – mielenterveyden ja uran kustannuksella. Aggressiivinen soittelu, juoruaminen, Telegram-kanavan vuotaminen ja tiedon hallitsematon liikkuminen oli monelle jo valmiiksi ahdistavaa, eikä kollegoiden epäily ja kritiikki lehtien sivuilla asti ainakaan auttanut asiaa. Pienessä maassa, suhteellisen pienellä mutta erittäin verkostoituneella alalla häirintää kokeneiden pelko asiasta puhumisesta on varsin validi, varsinkin kun toimittajuus ei ole enää vain ammattitaitoa, vaan myös tiivis osa omaa persoonaa. Pelko uran menettämisestä on todellinen, sillä ensimmäiset työpaikat määrittävät usein urapolun jatkon, ja eri työpaikkojen rekryjä tekevät usein samat ihmiset isoissa konserneissa.

Media-alan häirinnän kitkemiseen tarvitaan parempia keinoja kuin muutaman parikymppisen opiskelijan lyhyet haastattelut ja ainainen nollatoleranssin hokeminen. Toimitusten ilmapiiri- ja häirintäkyselyiden on koskettava myös harjoittelijoita ja kesätyöntekijöitä, ja siksi selvitykset pitäisi tehdä kesäisin.  

Nuoruus, määräaikaisuus ja uran alkuvaiheessa oleminen altistavat häirinnälle sekä muulle epäreilulle kohtelulle. Kommenttikenttien moderointia on parannettava sekä omalla alustalla että sosiaalisessa mediassa etenkin uutisoitaessa sensitiivisistä tai tulenaroista asioista. Kommenttikentän voi myös poistaa käytöstä, kuten Yle tekee osassa verkkouutisistaan. Yle olikin ainoa taho, jonka keskusteluosion ryönästä en ollut huolissani.

Tuntuu absurdilta edes vaatia teiltä mitään, kollegat. Kyllä teidän pitäisi nämä tietää.