Kiire on huumetta, kyvyttömyyttä ja usein oma valinta

Kiire on tulenarka puheenaihe. Harvaan ihmisen kokemaan tilaan tai tunteeseen liittyy niin paljon ylpeyttä, häpeää, riippuvuutta, riemua ja itsepetosta kuin kiireeseen.

SAK:n työolobarometrissa vuodelta 2018 todetaan: ”Suurimpana ongelmana työelämässä näyttää edelleen olevan alituinen kiire. Lähes kolmasosa SAK:laisista kokee, että väittämä ’työtä leimaa jatkuva kiire’, kuvaa heidän työtään hyvin, neljäsosa kokee, että kuvaus pätee heidän työhönsä melko hyvin. Vain joka kymmenes kertoo, ettei lause kuvaa heidän työtään lainkaan.”

Mitä tämä suurta osaa työtä tekeviä ihmisiä piinaava kiire on? Työpaikoilla on epäkohtia, joiden takia osalle työntekijöistä kasaantuu liikaa töitä tai vastuut jakaantuvat epäreilusti. On huonoa johtamista ja epäselviä työnkuvia. Näihin epäkohtiin on puututtava ja niitä on korjattava. Olisiko kiireestä kärsivän kuitenkin katsottava myös peiliin? Oman työurani suomalla tutkimusaineistolla olen kasannut henkilökohtaisen Kiirebarometrin vuosimallia 2019. Seuraavassa esittelen päälöydökset ja korjauskehotukset.

Kiire on huumetta. Yksi ihmisen syvimmistä tarpeista on tuntea itsensä tarpeelliseksi. Tuntea, että juuri minun panokseni on merkittävä. Tarpeellisuuden kokemuksen kohtuukäyttö voi kuitenkin osoittautua hankalaksi ja ajatus vääntyä muotoon: mitä enemmän kiirettä, sitä tarpeellisempi olen. Tämä petollinen ajatus voi pohjautua huonoon itsetuntoon. Töitä pitää haalia liikaa, jotta voisi todistaa itselleen ja muille olevansa kelvollinen ja hyvä. On myös sosiaalisesti hyväksyttävämpää julistaa omaa kiirettään kuin sanoa, että minulla on ihan sopivasti sopivan haastavia töitä sopivan työajan puitteissa.

Kiire on muuri. Sen taakse voi piiloutua ja kiireen suojista voi heitellä huolimattomia työsuorituksia. Vaihtoehtoisesti kiireen takana voi rauhassa tehdä ylilaatua eli viilata niitä yksityiskohtia, joiden kiillotettua pintaa ei kukaan lopputuloksesta huomaa.

Kiire on valinta. Viime aikoina olen joutunut yhä useammin nielemään tämän epämiellyttävän totuuden. Kiire ei ole asiantila, jonka edessä olisin voimaton, vaikka niin olisi mukavaa väittää. Kiire ei minusta riippumatta vyöry ylitseni, myrkytä luovuutta ja nakerra aikaa. Olisin voinut pohtia paremmin, mihin aikani riittää. Jos on synkkä kiire, en ole todennäköisesti osannut delegoida riittävän hyvin enkä osannut sanoa oikeassa kohdassa ei.

Kiire on kyvyttömyyttä tehdä päätöksiä. Kiireellä voi perustella esimerkiksi sitä, ettei ehdi vastata sähköposteihin, joiden vastaamiseen menisi aikaa viestistä riippuen kolmesta kolmeentoista sekuntia. Olisiko sinulla vähemmän syövyttävää kiirettä, jos veisit asiat useammin loppuun saakka ja ottaisit vastuun päätöksistäsi?

Kiire on kiristyvä köysi. Kun jättää pakolliset mutta tylsät ja epämiellyttävät asiat tekemättä, ne kasaantuvat ja hukuttavat. Tiedän ihmisiä, jotka palaavat lomaltakin konttorille perkaamaan lykättyjen epämiellyttävien asioiden ja pienten tekemättömien päätösten suurta pinoa.

Kiire on pelkoa. Freelancer-maailmassa kuulee välillä, että keikasta ei voi kieltäytyä, koska asiakas jättää tilaamatta seuraavalla kerralla. Etsivät toisen kuvaajan, keikat loppuvat ja ihan kohta asun pahvilaatikossa. Entä jos tekisit työsi useammin niin hyvin, että hetkellisesti pettynyt asiakas varmasti soittaa, vaikka pari keikkaa jäisikin väliin?

Joudun päivittäin kasvokkain omien mahdollisuuksieni, kykyjeni ja aikani riittämättömyyden kanssa. Itsekritiikkiin on siis aihetta. Uskon, että haitallista kiirettä on mahdollista vähentää ihan omin avuin, läheskään aina ei auta syyttää yhteiskuntaa, työnantajaa tai työyhteisöä. Aika riittää kaikkeen mahdolliseen ja moneen mahdottomaankin, kun sen oikein ja kohtuudella itseään kohtaan käyttää ja antaa vastuuta myös muille.

Ja joskus on tietenkin myös pakko puristaa vähän kohtuuttomastikin. Sekin on ihan sallittua, kunhan se on vain hetkellistä.