Ettekö te tiedä, kuka minä olen?

Olin menossa luennoimaan toimittajille otsikolla ”Missä on minäkertojan paikka?”

Mainitsin asiasta kollegalle.

”Roskiksessa”, ehdotti hän.

Tiesin, mitä hän tarkoitti. Minäkertojalla on suomalaisessa journalismissa erikoinen asema: sitä kyllä käytetään viljalti, mutta ei hirveästi arvosteta.

Minää karsastetaan, koska ajatellaan, että se on yhtä kuin subjektiivinen, siis objektiivisen vastakohta. Toisaalta, ei yhden pronominin poissaolo objektiivisuutta takaa; joka tekstillä näkökulma. Lisäksi parhailla teksteillä on myös vahva kertojaääni, minä tai ei. On toimittajia, joilla on tunnistettava oma ääni, ja on toimittajia, jotka käyttävät paljon minää, mutta nämä eivät ole aina samoja ihmisiä.

Minän varominen on suotavaa. Perusteeton minämuoto repparissa ja varsinkin henkilöjutussa tulee helposti lukijan ja tekstin väliin. Lukija jää kurkkimaan selän taakse ja seuraa toimittajan kokemuksia sen sijaan, että saisi kokea itse.

Lisäksi, vaikka kirjoittajalla onkin mielipide, on se joka tapauksessa perusteltava jollain muulla kuin sillä, että se on ikioma. Kolumnipalstat ovat täynnä tekstejä, joissa minän olisi voinut pudottaa pois, jos tekijä olisi ajatellut vähän pidempään – olen itsekin kirjoittanut niitä hävettävän monta.

Milloin minäkertoja sitten lunastaa paikkansa? Vähintään silloin, kun toimittajalla on selkeä rooli kuvaamissaan tilanteissa. Joidenkin mielestä ”minäkertoja on perusteltu vain, kun toimittajalla on jokin oikea rooli jutussa”, sanoi kertovan journalismin kouluttaja Mark Kramer, kun haastattelin häntä tähän lehteen (Journalisti 10/2014).

”Oikean roolin” määrittely vain on vaikeaa. Eikö toimittajalla tavallaan ole aina rooli? Brittitoimittaja Jon Ronson perustelee Rolling Stonessa omaa minäkertojaansa avoimuudella: ”Kun toimittaja kävelee huoneeseen, se muuttaa kaiken – joten on rehellistä kirjoittaa itsensä sisään tarinaan.”

Selkeimmillään minäkertoja on perusteltu silloin, kun toimittaja kirjoittaa omasta kokemuksestaan, itselleen tapahtuneesta. Mutta silloin olennainen kysymys onkin, onko toimittajan ylipäänsä syytä kertoa omasta elämästään.

Toimittajien omakohtaisen tarinat ovat lisääntyneet. Osin se liittyy journalismin henkilöitymiseen: yksittäisten ihmisten kokemuksilla on päätetty koukuttaa lukijat. Niinpä toimittajatkin kertovat köyhyydestään, perheistään, addiktioistaan ja traumoistaan.

Mitäpä siinä? Ei mitään, paitsi silloin kun on.

Usein minän paikka tosiaan on roskiksessa. Se on siellä esimerkiksi silloin, kun omasta kokemuksesta johdetaan yleistyksiä maailmasta. Kehno kolumni on loistoesimerkki minäkertojan ongelmakäytöstä: idea on syntynyt omasta kokemuksesta ja jäänyt siihen paikoilleen jumittamaan; teksti ei avaudu maailmaan vaan kertoo anekdootin ja päätyy väittämään asioita heikoin perustein. Siis tähän tapaan: meidän perheellä oli julkisessa päivähoidossa kriisi, siispä julkinen päivähoito on kriisissä. Tai: Stockan herkussa oli vihainen vanha nainen jonossa edessäni, siispä vanhat naiset ovat ikäviä ja niitä on kaikkialla.

Ei sellainen kerro lukijalle muusta kuin kirjoittajan omasta mielenmaisemasta.

Henkilökohtainen kokemus voi sen sijaan olla ihan kelpo lähtökohta ideoinnille: Toimittajan kokema saa hänet selvittämään, onko tämmöinen yleistä. Jos ei todisteita löydy, haudataan aihe. Ja jos löytyy, harkitaan vielä kerran, onko minällä siltikään mitään tekoa tekstissä.

Väitän, että toimittajien omaa elämää käsitteleviä juttuideoita pitäisi haudata paljon enemmän. Minäkertojan varjolla päästetään läpi sellaista, mikä ei muuten kestäisi tarkastelua, koska se on ”autenttista” – joskaan ei koskaan yhtä vakavasti otettavaa kuin vaikkapa uutiset.

Lepsu minäkerronta liittyy niin kutsutun kerronnallisen journalismin laajempaan ongelmaan. Sen jälkeen, kun sana narratiivisuus löi läpi journalismikoulutuksessa ja toimituksissa, se on liian usein käsitetty itsensä irvikuvana: aikakauslehdet ja sanomalehtien uudet feature-osastot ovat täynnä irrallisia ”yhden ihmisen tarinoita”. Ne ovat nopeita tehdä ja helppoja myydä, mutta ne eivät yhdisty laajempaan, ja pahimmillaan ne yleistävät ilmiöksi asioita, jotka eivät ilmiöitä ole. Niissä ei harjoiteta faktantarkistusta nimeksikään.

En yllättynyt, kun erään sanomalehden lifestyle-osastolla työskentelevä kollega kertoi, että toimituskokouksessa oli ihan avoimesti arvioitu, että featuressa fakta- ja lähdekriteerit ovat vähän eri kuin uutispuolella. Olen itse antanut palautetta jutusta, jossa yhden ihmisen kokemuksesta vedettiin mielettömiä johtopäätöksiä, ja saanut vastaukseksi, että ”tämä oli vain yhden ihmisen tarina”. Anteeksi vain, ei journalismissa ole vain yhden ihmisen tarinoita. Jokaisen sitaatin totuusarvo on toimituksen vastuulla.

Henkilöidyt irtojutut voivat olla ihan viihdyttäviä ja kerätä klikkauksia, mutta ne eivät lisää ymmärrystä maailmasta ja itsestämme. Päinvastoin ne voivat vahvistaa vääriä oletuksia ja johtaa harhaan. Sama pätee toimittajien omiin minämuotoisiin kertomuksiin. Kirjoittajalla olisi syytä olla käsitys siitä, mistä hänen antamansa esimerkki on esimerkkinä. Ja kuten aina, jutun täytyy myös perustua paljon mittaansa suurempaan tietomäärään.

Itsestään kirjoittava toimittaja on lukijalle velkaa ihan samat journalistiset kriteerit kuin ”kova uutistoimittaja”: faktat, lähteet ja jutun sisältämien väitteiden perustelut. Ja kontekstin: Mihin tämä liittyy? Kuinka yleistä tämä on? Onko tämä syy vai seuraus?

Hyvä testi itsestään kirjoittavalle on tämä: Toimisiko tarinani samoilla aineksilla kolmannen persoonan henkilöjuttuna? Ymmärtääkö lukija tekstistä, milloin ollaan kertojan hatarien muistikuvien, milloin vahvistettujen faktojen varassa? Mistä koko tarina oikein kertoo? Miksi se on ylipäänsä tehty?

Sitten on vielä lukuisa määrä vaikeita valintoja, joista olisi mahdotonta antaa yleistäviä sääntöjä. Ne eivät ole sääntökysymyksiä, vaan sekoitus etiikkaa, tyyliä, rakennetta ja ääntä.

Riippuu myös aiheesta, onko henkilö ylipäänsä paras kertomaan omaa kokemustaan. On aiheita, jotka toimivat paremmin niin, että joku toinen valitsee näkökulman ja näkee sävyt, ristiriitaisuudet ja kontekstin.

Joskus journalismia opettaessani olen huomannut, että aloittelevat kirjoittajat valitsevat herkästi minämuodon. Yksikön ensimmäinen tuntuu antavan automaattisen reitin aiheeseen. Sen sijaan että juttu jo alussa perustelisi itsensä lukijalle, johdattajaksi tulee eräänlainen päiväkirjailija: kerron tästä, koska minä olin siellä.

Mutta toimiva minäkertoja ei ole kaikkitietävää kertojaa helpompi, vaan ehkä jopa vaikeampi. On paljon hienosäätöä: julkisen ja yksityisen raja, tekstin etäisyys aiheeseen. Minäkertoja on jossain määrin kirjallinen konstruktio, ja sen käyttö vaatii taitoa.

En esimerkiksi tiedä, onko mainitsemani Jon Ronsonin minäkertoja se, joka hän on ”oikeasti”. Jos pitäisi arvata, veikkaisin, että melko samankaltainen, mutta rajattu ja korostettu. Tämä liittyy myös komiikkaan, sillä Ronson liioittelee itsessään noloja ja fanaattisia puolia. Hän on liioiteltu versio journalistista: komedia rakentuu toimittajan ja kohteen halujen välisestä ristiriidasta. Se on tarkkaa puuhaa. Minän asemasta ja rekisteristä pitää siis olla tietoinen. Jos joku kysyy, miksi sinä olet tässä ja juuri tällä tavalla, siihen pitää pystyä vastaamaan.

Monta vuotta sitten esimies pyysi minua kirjoittamaan Alzheimerin taudista – minulla oli siitä kokemusta läheisen sairastumisen kautta. Pomo ehdotti, että valitsisin minäkertojan, olinhan paasannut aiheesta juurikin minämuodossa toimituksen käytävillä kuukausitolkulla. Yritin, mutta jutusta ei tullut mitään.

Vasta myöhemmin ymmärsin, mihin se liittyi. En vielä tiennyt, mikä oma paikkani aiheessa oli. En voinut kirjoittaa avoimesti: Asiaan liittyi paljon häpeää, raivoa ja neuvottomuutta, joita en ollut valmis käsittelemään, osin siksi että läheiseni oli yhä elossa. Eikä minulla ollut selkeää omaa kysymystä, vain joukko anekdootteja, mutta mitä niillä? Roikotin minäkertojaa aikani mukana, mutta lopulta se poistettiin. Ei minulla ollut tekstissä mitään tekoa.

Vuosia myöhemmin haastattelin Alzheimer-tutkijoita toista juttua varten. Tällä kertaa olin myös tajunnut, että omat tunteeni ja kysymykseni eivät olleet erityisiä vaan hyvin tavallisia. Nyt niihin oli sen verran etäisyyttä, että kaikesta saattoi kirjoittaa, myös raivosta ja häpeästä. Sillä kertaa minäkertoja tulikin mukaan loppuvaiheessa. Kun kertojavalinta oli perusteltu, siitä tuli myös keino hallita rakennetta, joka on kaikkien juttujen kaikkein vaikein asia aina. Omakohtaisuudesta löytyi vipu, jolla säännöstellä tekstin etäisyyttä tietoon ja tunteisiin.

Toimittajien omien tarinoiden lisääntymiseen liittyy yksi iso ongelma, joka kytkeytyy journalismin ja demokratian suhteeseen. Yksi neljännen valtiomahdin perustehtävä on ”toisten” tarinoiden kertominen. Se on vastuu, joka tulee vallan mukana. Jos palstatila täytyy yhä enemmän toimittajien omista tarinoista, muulle on vähemmän tilaa. Journalismin maailma kapenee ja samalla sen uskottavuus kärsii. Tässä on kirjallisuuden ja journalismin yksi selkeä ero: ei kirjallisuudella ole mitään velvollisuutta näyttää kaikkia maailmoja, mutta journalismilla on.

Toimittaja Eve Fairbanks käsittelee asiaa The Washington Postissa esseessään How personal essays conquered journalism — and why they can’t cut it.

Fairbanksin mukaan minämuotoista ”tunnustusjournalismia” on toimituksissa perusteltu sillä, että se on mahdollisuus pysähtyä ja mennä syvemmälle aiheeseen. Oletuksena on, että silloin aineistona on koko elämä, kun muuten kovin pitkään asioiden seurantaan ei oikein enää riitä resursseja.

”Ehkä tässä uudessa nopeiden uutisdeadlinien ja näivettyneiden matkustusbudjettien ajassa oman elämän syvyyksien tonkiminen tuntuu ainoalta keinolta käyttää aikaa aiheen parissa, hengähtää ja sanoa jotain hitaampaa ja harkitumpaa, tehdä seurantaa pidemmältä aikaväliltä kuin tämän aamun lehdistötilaisuudesta.”

Mutta tuo lähtökohta on nurinkurinen, Fairbanks huomauttaa. Kaikki kokeneet kirjoittajat tietävät, että reppari on genrenä paljon työläämpi kuin muistelmat. Uudet tarinat pitää etsiä, eikä niiden pointtia ja lopputulemaa tiedä etukäteen. Materiaalia pitää haalia niin helvetisti. Lopulta voi käydä, että oma oletus maailmasta oli alun perinkin väärä, eikä takana olevia päivien ja viikkojen tutkimusrupeamia koskaan saa takaisin.

Itsestä kertominen on helpompaa. Mutta jos se lisääntyy entisestään, tapahtuu se väistämättä journalismin perustehtävän kustannuksella.

Jos menisin nyt uudelleen luennoimaan omakohtaisuudesta journalismissa, ottaisin esimerkiksi Katarina Baerin palkitun artikkelin Vaari oli natsi. Siinä Baer avaa toista maailmansotaa isovanhem-piensa tarinan kautta. Minämuoto on tekstissä perusteltu, varsinkin kun sen kuvaama yksityinen kokemus ei ole yksittäinen vaan täysin jaettu.

Kehottaisin lukijoita merkkaamaan tekstiin eri väreillä, milloin kertoja puhuu yksityisestä kokemuksesta (omat kysymykset ja tunteet), milloin yksilöistä (perheen tarina) ja milloin yleisestä (Euroopan tarina). Sitten käskisin vielä värittää aikatasot ja teemat, ja määrittelemään, mitä teksti päätyy sanomaan maailmasta. Se olisi hauska tehtävä, lopputuloksena nätti tilkkutäkki.

Juttua lukiessani mieleeni juolahti, että hedelmällisiä kokijaminän paikkoja ovat erityisesti aiheet, joissa henkilökohtainen ja poliittinen risteävät – kohdat, joissa yhteiskunta tulee iholle. Ainakin Baerin teksti on hyvä esimerkki siitä, kuinka henkilökohtaisen ja poliittisen, yksityisen ja yleisen vaihtelu (ja etäisyys) rytmittävät tekstiä ja ajavat kerrontaa eteenpäin. On suvun tarina, hankalat tunteet, kokonaisen mantereen historia ja joukkotuhon psykologia.

Niiden välinen tasapaino on tärkeä: jos minäkertomus jäisi yksityiseen, se ummehtuisi. Vaikka kirjoittaja kuinka revittelisi, lukija ei saa mitään, paitsi ehkä juorun. Jos taas yksityistä on liian vähän, se vain kuvittaa aihetta, ja silloin sen voisi yhtä hyvin poistaa.

Omakohtainen minäkertoja on lukijalle velkaa tietynlaisen paljauden, likoon panemisen. Jos aiheeseen liittyy häpeää ja epävarmuutta, juuri niitä olisi tarkasteltava, koska niissä piilee aina jotakin tärkeää. Lukijan pitää aistia, että tekijällä on jotain pelissä. Muuten henkilökohtaisuus on pelkkää poseeraamista ja huomionkeruuta.

Jos toimittaja pelkällä egollaan takaa kertomaansa, hän pettää lukijan. Silloin hän sanoo: ”Uskokaa, koska juuri minä sanon.”

Lukijan on helppo nauraa: pitäisi vielä tietää, kuka sinä muka olet.

Kirjoittaja on Long Playn päätoimittaja, kirjailija ja kirjoitttajakouluttaja.