Lähiaikoina

”Eduskunnasta on lähiaikoina kantautunut iloisia perheenlisäysuutisia.” Näin kerrottiin Iltalehdessä taannoin.

Viime aikoina lähiajoista on kirjoiteltu muuallakin. Satakunnan Kansa: ”Jokainen, joka on lähiaikoina käynyt Huhkolinnassa, tietää sen kukoistuskauden jääneen jo kauas taakse.” Kauppalehti: ”Erityisesti Itä-Suomessa, jossa samassa kattilassa voidaan polttaa sekä puuta että öljyä, on lähiaikoina käytetty enemmän puuta, arvioi ST1:n Pentti.”

Vanhastaan on linjattu, että lähiaikoina viittaa aina tulevaisuuteen. Sitä ei siis pidä käytettämän menneistä tapahtumista tarinoitaessa.

Kielitoimiston sanakirjan mukaan lähiaikaa käytetään tulevaisuudessa lähellä olevasta ajasta. ”Ihan lähiaikoina en ole häntä tavannut” -tyyppisiin lauseisiin äskettäin tai viime aikoina istuisivat paremmin kuin lähiaikoina.

Lähipäivät ovat edessäpäin. Toisaalta lähihistoria on takuuvarmasti takanapäin.

Aina silloin tällöin horjahtaa kynäilijäpolo tältä kaidalta tieltä. Lähiaikoinakin tällaista on tapahtunut.

Auts. Tekevälle sattuu.

Olennainen kysymys tietenkin on, miksi ihmeessä lähiaikoina ei saisi tai voisi viitata myös menneisyyteen. Useimmitenhan jo lauseen aikamuoto paljastaa, puhutaanko menneistä vai tulevista tapahtumista.

Mikä yksinoikeus tulevaisuudella on läheisyyteen? Eikö mennytkin voi tulla liki, olla lähellä?

Toki on aina mahdollisuus käyttää ilmausta viime aikoina. Mutta sitten pitäisi muistaa, kirjoitetaanko viime ja aikoina yhteen vai erilleen.

Viimeaikaiset ajatukseni ovat vaeltaneet suuntaan, josta monet eivät pidä. Kohti norminväljennystalkoita. Mitä virkaa on kielisäännöillä, joilla ei tunnu olevan mitään virkaa – ei ainakaan merkitysten kannalta?