Kun kirjallisuuskriitikko Maaria Ylikangas ryhtyy lukemaan arvioitavaa kirjaa, hän alkaa myös pohtia kritiikkitekstin näkökulmaa. Anna-Kaari Hakkaraisen Marraseliö-romaanissa (Tammi) tehtävä oli vaikea, koska kirjassa on ”ylettömän paljon materiaalia”.
”Kirjan kaikkien tasojen luetteleminen tuntui kömpelöltä, mutta kovin kapea näkökulma olisi jättänyt lukijan vaille olennaista tietoa. Lopulta tuntui luontevalta viedä katse omaan lukuprosessiin eli siihen, miten kirja jää mieleen, ja avata sen sisältöä sitä kautta”, Ylikangas sanoo.
Marraseliö on taidemaailmaan sijoittuva ihmissuhdekuvaus, jonka kertoja, nainen, ajautuu itseään paljon vanhemman ”miesneron” valtaan.
Ylikankaan arvio kirjasta julkaistiin Helsingin Sanomissa syyskuussa. Tekstin alussa ja lopussa Ylikangas pohtii kirjan lukemisen jälkeisiä tunnelmiaan. Itse teoksesta hän kirjoittaa: ”Marraseliössä on kaikki, mitä kirjallisuudessa rakastan: elävä taidesuhde, vaihteleva muoto, tekstiä eteenpäin vievä energia”.
Ylikankaan mielestä minämuodolla on kulttuurikritiikissä paikkansa, koska kriitikon näkemys on tekstissä joka tapauksessa läsnä. Tällä kertaa minämuoto tarjosi myös tavan kehua erittäin mieleistä kirjaa muutoin kuin tuotteena.
”En halunnut kirjoittaa, että ’tässä on vuoden paras romaani’ – ikään kuin kyseessä olisi joku romaanien kisa”, Ylikangas sanoo.
Ylikankaan tekstin minäkertoja ja vuoroin virtaava, vuoroin pysähtelevä tyyli kaiuttavat Hakkaraisen kirjaa. Kirjan ja arvion yhtenevyys ei ole hänestä välttämätöntä, mutta joskus vaikuttava teos tarttuu lukijaansa kuin murre, jota ihmiset ympärillä puhuvat.
”Mutta vaikutus haihtuu viimeistään, kun lähtee lukemaan seuraavaa kirjaa.”
Marraseliö teetti Ylikankaalla paljon työtä. Hän luki 670 sivua. Hän googlasi kirjan nimeä ja taideviittauksia ja tutkiskeli siinä keskeistä metamodernistinen romaani -käsitettä pystyäkseen selittämään sen lyhyesti arviossa. Hän katsoi Ingmar Bergmanin Persona – naisen naamio -elokuvan, joka on yksi kirjan tasoista. Hän selaili Hakkaraisen muita romaaneja.
Pitkällä aikavälillä työläät ja vähemmän työläät kritiikit tasapainottavat toisiaan, mutta yleisesti taustatyö näkyy kritiikin palkkioissa huonosti, Ylikangas sanoo.
”Etenkin laajempi taustatyö on sellaista, minkä palkkion maksaja ei ajattele kuuluvan mukaan. Mutta kyllä se kuuluu.”
Maaria Ylikangas, 46
Kirjallisuuskriitikko, esseisti, vapaa kirjoittaja.
Kirjoittaa Helsingin Sanomiin, Kansan Uutisiin ja kulttuurilehtiin.
Opettaa Kriittisessä korkeakoulussa.
Esikoistietokirja Kritiikistä (S&S) ilmestyy keväällä 2025. Toimittanut esseeantologian Säihkyvät utopiat – esseemixtape (2022) yhdessä Aurora Ala-Hakulan ja Arja Karhumaan kanssa.
Koordinoi Suomen arvostelijain liiton Kritiikki näkyy! -hanketta (2020 – 2023) ja päätoimitti Nuorta Voimaa (2015 – 2020).
Kuvataidekriitikko Sanna Lipposen valinta
”Kritiikki ja sen tekijät ansaitsevat mielestäni enemmän näkyvyyttä ja arvostusta. Kirjallisuuskriitikko Maaria Ylikangas on paneutunut lukija ja kirkas ajattelija, mikä välittyy esimerkiksi Helsingin Sanomien julkaisemasta Anna-Kaari Hakkaraisen Marraseliö-romaanin (Tammi) arviosta. Pidän siitä, miten Ylikangas päivälehti-kritiikissäkin haastaa lukemaansa teosta, itseään ja lukijaakin. Teksti elää ja hengittää myös itsenäisenä oliona, vaikka on hyvin tiiviissä suhteessa käsittelemäänsä teokseen. Usein Ylikangas hyödyntää tätä tiivistä suhdetta myös peilaamalla teosta käyttämässään kielessä sekä tekstin jäsentelyssä ja etenemisessä. Hänen arvioitaan on ilo lukea.”
Uusimmassa lehdessä
- Kerttu Kotakorpi toivoo ilmastojournalismin uskovan parempaan, vaikka se on vaikeaa
- Puoluekannatuskyselyt selvittävät suomenkielisten mielipiteitä, vaikka Suomessa asuu jo 600 000 vähemmistökielistä
- Hallituksen heikennykset työehtoihin luovat painetta tes-pöytiin
- Journalismin pitää kertoa, miten elää rikkinäisessä maailmassa
