Mikko Suutarinen palkittiin vuoden kuvajournalistina yhtenä elämänsä synkimmistä päivistä

”Päivä, jona sain tietää voittaneeni, oli ollut yksi elämäni synkimpiä”, sanoo valokuvaaja Mikko Suutarinen.

Hänet palkittiin Kuvajournalismi 2022 -kilpailussa sekä vuoden kuvajournalistina että vuoden parhaasta kuvareportaasista. Lisäksi hän sai kuvaesseestään kunniamaininnan.

”Läheinen ihminen makasi sairaalassa ja hänen tilanteestaan oli epätietoisuutta. Sitten sunnuntai-iltana tuli puhelu näistä palkinnoista. Fiilis oli todella ristiriitainen. Elämä koitti repiä vähän valoa kohti, vaikka päivä oli ollut hankala.”

Mikko Suutarinen on 32-vuotias helsinkiläinen freelancevalokuvaaja. Hän valmistui vuonna 2018 Lahden muotoiluinstituutista ja on kuvannut merkittävimmät työnsä Helsingin Sanomille.

Kuvajournalismikilpailun palkintoraati kehuu muun muassa Suutarisen kykyä kohdata kuvattavat, samoin kuvien vahvoja ja rohkeita rajauksia.

Rohkeasti Suutarinen puhuu myös elämästään ja tähänastisen uransa vaiheista.

Vuoden kuvajournalistin palkinto on 5 000 euron suuruinen, ja vuoden reportaasi palkitaan 1 500 eurolla. Palkintojen ansiosta Suutarinen voi jatkaa töitään ainakin toistaiseksi.

Muunlaisiakin ajatuksia on ollut, Suutarinen sanoo, jopa alan vaihdosta tai uudelleenkouluttautumisesta. Hän haaveilee suuremmista resursseista, joiden avulla kunnianhimoiset ideat, kuten pitkäaikaisseurantaa vaativat projektit, voisi toteuttaa niiden ansaitsemalla tavalla.

Suutarinen sanoo työajastaan ”jopa 90 prosenttia” kuluvan keikkojen ideoimiseen, konseptoimiseen ja tarjoamiseen lehdille.

Tilanne on monelle freelancerille tuttu. Töitä saa lähinnä ehdottamalla ideoita itse, ja silloinkin harvoin.

Tarkoitus ei ole valittaa, varsinkaan omasta puolesta, Suutarinen korostaa. Samassa tilanteessa olevia nuoria taitavia kuvaajia on paljon.

Suutarinen kertoo pitäneensä vanhalle opinahjolleen Lahdessa Teams-luennon kuvaajien uramahdollisuuksista, vaikka ne tuntuvat hänestä itsestäänkin ajoittain rajallisilta.

”Lehdillä, joilla on varaa maksaa, on vakiintuneet kuvaajansa. Luin edellisvuosien kuvajournalismikilpailujen voittajien haastatteluja, ja samastumispintaa on hämmästyttävän paljon”, Suutarinen sanoo.

Palkintojen voittajatkin ovat usein työelämässä hauraassa asemassa, Suutarinen jatkaa. Koko ajan täytyy yrittää täysillä ja tehdä jokainen keikka niin hyvin kuin pystyy.

Freekeikkojen kuvaaminen on tästä näkökulmasta hyvin toisenlaista kuin palkkatyö lehdessä. Lehtityö on hektistä, ja kuvaajilla on usein kiire jo seuraavalle keikalle.

”Freenä pystyy ja haluaa ladata jokaiseen keikkaan kaiken mahdollisen ajan ja kaikki paukut”, Suutarinen sanoo.

Se ei aina ole taloudellisesti mielekästä.

”Mutta tavoitteeni ei olekaan rikastua kuvaajana, vaan se, että saisin tehdä tätä työtä. Pidempiä projekteja saa tehdyksi vain apurahoilla. Jos lähtisin aiheen perässä Lappiin tai Keski-Suomeen, lehdeltä saatava palkkio olisi aika äkkiä käytetty.”

Suutarista motivoi ennen kaikkea se, että itse kuvaaminen on niin nautinnollista.

”Se tuntuu todella etuoikeutetulta. Saan tehdä työtä, joka ei tunnu työltä”, hän sanoo.

”Missään tilanteessa ei ole harmittanut lähteä valokuvaustöihin. Kuvaaminen on monesti paljon mieluisampaa ja antoisampaa kuin joku vapaapäivä.”

Vuoden reportaasi syntyi Helsingin Sanomille yhdessä Suutarisen ”luottotoimittaja” Valtteri Parikan kanssa. Kaksikko seurasi kahdessa eri jutussa kahden Ukrainaan sotimaan lähteneen nuoren suomalaismiehen lähtövalmisteluja.

”Ukrainan sota oli juuri alkanut”, Suutarinen muistelee.

”Tunsin, että journalistina minulla on vastuu tarttua siihen. Lähteminen paikan päälle ilman toimeksiantoa tai kokemusta kriisialueista ei tuntunut järkevältä. Ei kuitenkaan tarvinnut mennä kauas, vaan aihe tuli lähelle.”

Suutarinen löysi internetistä nuoren miehen, joka oli lähdössä vierastaistelijaksi. Hän tajusi, että tässä on kriisitilanteeseen kiinnostava, uusi näkökulma.

”Valtteri mietti hetken. Hoputin, että tällä on kiire. Saimme sovittua tyypin kanssa tapaamisen jo samalle päivälle.”

Lopulta lähtijöitä tavattiin toinenkin, palkitun reportaasin kohteeksi päätynyt ”Väinö”. Juttuprosessi oli moraalisesti moniulotteinen, Suutarinen sanoo.

”Koitimme alusta saakka varmistaa, että lehtijutun tekeminen ei lisäisi painetta lähteä. Toivoimme päinvastoin, että nuoret miehet tulisivat toisiin ajatuksiin. Olisi ollut paras lopputulema, jos olisimme saaneet heidän päänsä käännettyä.”

Varsinkin Parikka koitti suhtautua lähtijöihin jopa hieman isällisesti, Suutarinen kertoo.

”Että ei tuossa ole mitään helvetin järkeä. Mutta lähtö oli niin pitkälle mietitty, ettei meillä siihen hirveästi ollut sanomista. Aika intiimiä se oli katsoa, kun kotia valmistellaan lähtöön ja kirjoitetaan testamentit.”