Mitä seuraa, kun alueen ykköslehti lopetetaan ja uutisseuranta kuihtuu? Tutkija arvelee, että kun uutisointi vähenee, kansalaiset vieraantuvat hallinnosta ja politiikasta.

Lapin Kansan toimittaja Henripekka Kallio aloitti jälleen laskemisen excel-taulukon laitaan.

Pöydällä oli levällään Kemin kaupunginvaltuuston hyväksyttäväksi lähtenyt säästösuunnitelma, jossa esitettiin Kemin kaupunginteatterin lakkauttamista. Kallio halusi selvittää, miten säästöjen kävisi, jos valtuusto päättäisikin säästää teatterin.

Laskutoimitus päätyi joka kerta eri summaan kuin virkamiesten valmistelemassa laskelmassa. Jos taulukossa oli virhe, se oli paljon teatterin rahoja suurempi: viisi miljoonaa euroa.

On syksy ja kevään tapauksesta on jo aikaa. Kallio viettää kahvitaukoa rautatieasemalle avatussa kahvilassa. Ikkunoiden takana matkustajat kiirehtivät Helsinkiin matkaavaan junaan. Hän muistelee, kuinka soitti lopulta kaupunginjohtajalle.

”Sanoin etten ymmärrä tätä. Kysyin, että voidaanko katsoa tämä yhdessä”, Kallio sanoo.

He alkoivat käydä laskelmaa läpi eikä havainnolle löytynyt selitystä. Kaupunginjohtaja sanoi selvittävänsä asian talousjohtajan kanssa. Hetken päästä hän soitti takaisin ja vahvisti, että suunnitelmassa oli virhe. Kemin talouden ylijäämä olisi neljän vuoden päästä yli viisi miljoona euroa, kun valtuutetuille oltiin virheellisesti esittämässä, että ylijäämä olisi tuolloin vain 0,4 miljoonaa euroa. Ero oli merkityksellinen, sillä Kemin vuosibudjetti on noin 180 miljoonaa euroa.

Kokous oli alkamassa muutaman tunnin sisällä ja valtuutetuille toimitettiin korjattu laskelma. Kaupunginhallituksen esityksen vastaisesti valtuusto antoi lopulta teatterin jatkaa kaupungin tukemana yhdistyksenä.

”Varmaan tieto virheestä vaikutti niin, että se sai kannassaan horjuvat puoltamaan teatterin jatkamista”, Kallio arvelee.

Haastatteluhetken keskeyttää puhelu kaasuyhtiö Gasumin edustajalta, joka kertoo, miksi Tornion satamasta lähtenyt kaasulaiva on päätynyt omituisesti kiertämään kolme viikkoa ympäri Itämerta.

Kallio tekee laivan liikkeistä kattavan uutisen Lapin Kansaan ja Kalevaan. Helsingin Sanomat seuraa perästä seuraavana päivänä.

---

Lapin maakunnan eteläreunalla sijaitseva Kemi on yksi niistä noin kolmestakymmenestä paikkakunnasta, jolta on 2010-luvulla lopetettu lehti. Lehtikuolemien myötä myös Suomessa on virinnyt keskustelu ”uutiserämaista” eli journalismityhjiöistä. Alueista, joiden päätöksenteon tai politiikan kriittinen seuraaminen on kuihtunut miltei olemattomiin.

Muutos Kemissä on ollut suuri. Henripekka Kallio lähti Lännen Median toimittajakiertoon vuonna 2014, jolloin kotilehti Pohjolan Sanomien toimituksessa työskenteli 26 henkilöä, koko lehdessä 39. Kun hän palasi kierrosta vuonna 2018, Pohjolan Sanomat oli lakkautettu, ja Kallio aloitti alueelle levittäytyneen Lapin Kansan aluetoimittajana. Seudun oman maakuntalehden toimituksen korvasivat Kallio ja toinen uutistoimittaja, joka jakoi työaikansa Lapin Kansan ja kaupunkilehti Lounais-Lapin välillä, Tornion aluetoimittaja ja urheilutoimittaja.

Pohjolan Sanomien päälevikkialuetta oli ollut alue Simosta Tornionjokilaaksoon. Seudulla 102-vuotiaan lehden lakkauttaminen otettiin järkyttyneenä vastaan.

Kemin kaupungin talousjohtaja Jukka Vilén kertoi Maaseudun Tulevaisuuden haastattelussa, kuinka oman sanomalehden lähdön vuoksi kaupunki joutui palkkaamaan viestintäsuunnittelijan.

Moni asukkaista ei siirtynyt tilaamaan Lapin Kansaa. Lehden päätoimittaja Antti Kokkonen arvioi, että noin kymmenen prosenttia Pohjolan Sanomien entisistä tilaajista lopetti tilauksensa. Sittemmin Lapin Kansan levikki alueella on laskenut kuten muuallakin.

Kallio uskoo, että tärkeimmät uutiset tulevat yhä katettua. Palattuaan aluetoimittajaksi hän alkoi seurata kuntapolitiikkaa ja erityisesti kroonisista talousvaikeuksista kärsinyttä Kemiä.

”Olen pyrkinyt ylläpitämään perinteisen ihanteen vallan vahtikoirasta. Mielestäni ihmiset saavat meiltä yhä perusannoksen uutisia eli joku katsoo tätäkin aluetta useammassa välineessä.”

Jotakin jää silti puuttumaan.

”Tavallisten ihmisten tarinat ovat huvenneet. Halu tilata lehteä on vähentynyt, kun läheisyys puuttuu. Aiemmin lehdestä löytyi tuttuja joka päivä”, Kallio sanoo.

Antti Kokkosen mukaan asiat ovat silti Meri-Lapin alueella lehtikuolemankin jälkeen suhteellisen hyvin, sillä siellä työskentelee toimittajia, jotka keskittyvät vain omaan alueeseensa.

Nykyisin Kaleva Median omistaman Lapin Kansan levikkialueen 21 kunnasta vain Rovaniemellä, Torniossa ja Kemissä työskentelee vakituisia toimittajia. Muualla lehti on lähinnä freelancereiden varassa. Vielä kymmenen vuotta sitten esimerkiksi sekä Sodankylässä että Kemijärvellä työskenteli kaksi aluetoimittajaa.

”Isot uutiset yhä nousevat, mutta seuranta on vaarassa ja vaarantunut. Emme pysty seuraamaan alueellista päätöksentekoa riittävällä vahvuudella”, Kokkonen sanoo.

Suomen mediakenttä vavahti, kun perinteikäs maakuntalehti Pohjolan Sanomat kuoli. Maailmalla sen sijaan vastaavasta on kokemusta pidemmältä ajalta. Yli kaksituhatta yhdysvaltalaista sanomalehteä on lakkautettu vuoden 2004 jälkeen. Lehtien lakkauttamisten jäljiltä syntyneistä uutiserämaista on tehty runsaasti tutkimusta.

On huomattu muun muassa, että paikallisen uutisoinnin kadottua kuntahallinnon tehokkuus laskee ja lainakulut nousevat.

Yhdysvaltain Pen-keskus nosti esiin vuonna 2019 tutkimuksensa pohjalta, kuinka paikallisen journalismin katoaminen johtaa alhaisempaan äänestysaktiivisuuteen. Asukkaat saavat vähemmän tietoa poliittisista päätöksistä ja he hakeutuvat epätodennäköisemmin poliittisiin tehtäviin.

Jyväskylän yliopiston journalistiikan opettaja Panu Uotila toppuuttelee rinnastamasta tuloksia suoraan Suomeen. Yhdysvalloissa päivälehdistö on nojannut irtonumeromyyntiin, uutisointi on ollut pääosin ”iltapäivälehtityylisempää” ja painottunut sensaatioihin, onnettomuuksiin ja rikoksiin. Suomessa lehdistön perusta on ollut kuukausitilauksissa ja aamujakelussa.

Mutta kun taustarajaukset huomioi, tutkimusten seuraukset tuntuvat Uotilasta loogisilta Suomessakin: Kun uutisointi alueelta vähenee, kansalaiset vieraantuvat hallinnosta ja politiikasta.

”Politiikka tapahtuu jossakin, ja kansalainen kokee jäävänsä katsomoon. Se voi purkautua somesalaliittoteorioina ja vieraantumisena normaalista demokraattisesta poliittisesta järjestelmästä”, Uotila sanoo.

Lehtikuolemien suurmaassa Yhdysvalloissa myös salaliittoteoriat kukoistavat – mutta tuleeko ensin niukka uutisanti vai salaliittoteoria?

Kallio arvelee varovaisesti, että yhteys lehtitilausten ja äänestysaktiivisuuden välillä kuulostaa mahdolliselta. Toisaalta jälleen voi olla vaikea erottaa kumpi tulee ensin: alhainen uutisseuranta vai alhainen äänestysinto.

”Äänestäminen oli ennen ihmisille tärkeämpi juttu. Kaikkien piti äänestää ja tuolloin kuului myös lukea lehteä. Nyt molemmat kärsivät inflaatiosta. Maailma ja arvomaailma muuttuvat.”

Henripekka Kallio aloitti toimittajana Pohjolan Sanomissa 2000-luvun alussa. Tuolloin pidempiaikaiset työntekijät pelkäsivät levikin tippumista alle 20 000 tilaajan. Kun Pohjolan Sanomat lopetettiin, levikki lähestyi 10 000:n rajaa.

”Kaupallinen puoli oli vastaansanomaton. Sanomalehti on yritys, jossa omistajalle pitää jäädä viivan alle”, Kallio sanoo.

Pohjolan Sanomien kohtalo voi olla edessä monella muullakin. Panu Uotilan ennustus on, että jäljelle jääneistä 30 päivälehdestä olisi jäljellä parinkymmenen vuoden päästä noin puolet, 10  –  15 lehteä. Erityisen suuri uutiserämaiden syntymisen uhka on muuttotappioalueilla, jotka ovat tyypillisesti taantuvia teollisuuspaikkakuntia.

Vielä tilanne on kuitenkin monin osin jopa hyvä. Uotila huomauttaa, että Suomessa on yhä runsas paikallis- ja maakuntalehdistö, jolla on pitkät perinteet. Juttujen yhteiskäyttö on kuitenkin yleistä ja mediatalojen omistus keskittynyttä.

Ei ole yksiselitteistä, milloin lehti katoaa. Ensin vähenevät toimittajat, sitten lisääntyvät yhteisjutut, lopulta edessä voi olla fuusio. Ja onko lehti enää aidosti paikallinen, jos esimerkiksi 80 prosenttia sen sisällöstä on jostain muualta, Uotila kysyy.

Kun alueellinen uutisointi niukkenee, kärsii puolestaan sananvapaus. Julkisen sanan neuvoston entinen puheenjohtaja, toimittaja Elina Grundström korostaa, että sananvapauteen kuuluu myös oikeus vastaanottaa tietoa ja mielipiteitä.

Grundström valmisteli vuonna 2020 liikenne- ja viestintäministeriölle selvityksen, jossa haettiin keinoja tukea journalismia sekä koronakriisin aiheuttamassa poikkeustilanteessa että vaikeassa mediatilanteessa laajemminkin.

Suomen mediatuet ovat muihin Pohjoismaihin verrattuna niukkoja. Journalismin suorat tuet olivat Norjassa ennen koronakriisiä 38 miljoonaa euroa vuodessa, Tanskassa 56 miljoonaa euroa ja Ruotsissa 61 miljoonaa euroa. Suomessa vastaava summa oli 0,5 miljoonaa euroa.

Vielä 1990-luvun alussa Suomessa oli Grundströmin mukaan Euroopan parhaisiin kuuluvat mediatuet, joilla turvattiin median moninaisuutta. Se tarkoitti käytännössä sitä, että tuettiin erityisesti alueellisia kakkoslehtiä, joilla oli usein poliittisia sitoutuneisuuksia. Sittemmin osa tuesta muutettiin parlamentaariseksi tueksi, jota jaettiin puolueille suhteessa kansanedustajamäärään, ja puolueet jakoivat tuen medioille.

Grundströmin mukaan sekin malli yhä toimi, kunnes tuki muutettiin puolueiden viestintätueksi ja yhdistettiin puoluetukeen vuonna 2008. Muutoksessa katosi kokonaan valikoiva lehdistötuki.

Samoihin aikoihin lehdistön arvonlisävero nostettiin Suomessa pohjoismaiden korkeimmaksi, 10 prosenttiin. Ruotsissa arvonlisävero on kuusi prosenttia ja Tanskassa ja Norjassa nolla prosenttia.

Selvityksessään Grundström päätyi esittämään, että journalismia tuettaisiin korona-aikana myöntämällä tukea journalistien palkkakuluihin vuodeksi tai puoleksi vuodeksi. Samoin freelancerien työn ostamiseen myönnettäisiin avustuksia. Tukea voisi hakea hankkeisiin, jotka joko vahvistaisivat alueellista journalismia, digitaalisia journalistisia sisältöjä tai lisäisivät tavallista perusteellisempaa journalismia.

Ajatuksena oli, että koronatuen kokemuksia voitaisiin hyödyntää pysyvän tukimallin kehittämisessä.

Koronatuki toteutui käytännössä toisin kuin Grundströmin esityksessä, eikä 7,5 miljoonan euron käytön kohdistamiseksi nimenomaan journalismiin luotu mekanismia. Koronatukea saaneilta edellytettiin tuen käytöstä vain vapaamuotoinen selvitys.

---

Tänä vuonna ilmestyi konsulttiyritys Forefront Oy:n liikenne- ja viestintäministeriölle koostama loppuraportti Mediatuen vaikuttavuuden ennakkoarviointi. Raportissa todetaan, kuinka tavanomaisilla yritystalouden mittareilla mitattuna pohjoismaiset mediatuet eivät ole vaikuttavia tai tehokkaita. Samalla raportissa huomautetaan, että vaikka mediatukia voi olla vaikea perustella yritystuen mittareilla, tuki voi olla perusteltua esimerkiksi demokratian toteutumisen ja tiedon huoltovarmuuden näkökulmasta.

”Pitää uskaltaa sanoa, että journalismi on itseisarvo”, Grundström painottaa.

Jos mediaa tuetaan, pitäisi Grundströmin mukaan huolehtia siitä, että tuki varmasti kohdistuisi suoraan journalismiin eli esimerkiksi uusien toimittajien palkkaamiseen. Näin vältyttäisiin siltä, etteivät tuet tai esimerkiksi verotuksen myötä keventynyt kulurakenne valuisi valmiiksi voitollisten mediayhtiöiden taskuun – ja mediakenttä kaventuisi tuesta huolimatta.

Grundström pohtii, että tukien jakamisessa voisi hyödyntää samanlaisia riippumattomista asiantuntijoista koostuvia paneeleita, joita käytetään esimerkiksi taiteen tai tieteen apurahojen jakamisessa.

Panu Uotilan sanoo, että tukitoimissa tulisi huolehtia siitä, että tuki olisi tasapuolista eikä se vääristäisi kilpailua. Pitäisi myös pohtia, kuinka määritellä ”riittävän vähäinen uutisointi” jollakin alueella. Pulmista huolimatta hän pitää journalismin tukemista ensiarvoisen tärkeänä.

”Demokratian toimiminen edellyttää, että ihmiset saavat tietoa muustakin kuin onnettomuuksista. Eihän yhteiskunta jätä muitakaan perustoimintojaan markkinavoimien varaan.”

Lapin Kansan päätoimittaja Antti Kokkonen on samoilla linjoilla. Journalismilla on itseisarvonsa ja journalismi tekee hyvää koko yhteiskunnalle. Ilman suoraa tukimekanismia nykyinen kehitys jatkuu.

”Meillä on jo uutiserämaita ja niitä tulee lisää”, hän sanoo.

Kemin kävelykadun toisessa päässä kohoaa kaupungintalo, toisessa suunnassa erottuu etäällä Metsä Groupin tehdastyömaalle rakennettu uusi piippu, joka kohoaa kaksi kertaa kaupungintalon korkeuteen.

Katua alaspäin kävelevä Henripekka Kallio vierastaa ajatusta journalismiin suunnatusta suorasta valtion tuesta. Ajatus kuulostaa byrokraattiselta ja lyhytjänteiseltä. Toki siirtymäajan tuki voisi toimiakin, mutta mitä tuen jälkeen?

Kallio näkisi suotuisampana keinona lehdistön tukemiseen esimerkiksi arvonlisäverokannan laskun.

”Ensimmäisenä pitäisi huolehtia siitä, ettei ainakaan itse torpattaisi medioiden toimintaedellytyksiä. Ihmiset voisivat sitten valita paikallislehden tai Hesarin.”

Länsinaapurin suurimman päivälehden Dagens Nyheterin iskulause viime vuosina on ollut koko Ruotsin kattava uutisointi. Tänä vuonna Luulajassa ja Uumajassa aloittivat lehden uudet paikallistoimitukset, joissa työskentelee yhteensä seitsemän toimittajaa. Tavoitteena on seurata alueen voimakasta kasvua, ilmastokriisin konkretisoitumista pohjoisessa sekä metsätaloutta. Lehti perustelee pohjoisen aluetoimituksia myös saamelaisvähemmistön asioiden seuraamisella.

Demokratian toimiminen edellyttää, että ihmiset saavat tietoa muustakin kuin onnettomuuksista.

Panu Uotila, journalistiikan opettaja, Jyväskylän yliopisto

Myös Meri-Lapissa tapahtuu. Uusi piippu kuuluu uudelle yhdelle Euroopan suurimmista sellutehtaista, joka käynnistää toimintansa Kemissä vuonna 2023. Viime vuonna sulkenut Stora Enso puolestaan suunnittelee tilojensa vuokraamista tekstiiliteknologiayritys Infinited Fiber Companylle. Yritys kaavailee 400 miljoonan euron investointia tehtaaseen, joka tuottaa tekstiilijätteestä uutta tekstiilikuitua.

Etelä-Lappiin ollaan rakentamassa jättimäisiä tuulivoimapuistoja, joiden vaikutukset niin maankäyttöön, kuntien talouteen kuin maisemaan tulevat olemaan suuria.

Kun Kemistä lähdetään pohjoiseen, vastassa ovat kaivossuunnitelmat. Ekokriisi pitäisi huomioida, samalla maankäyttöpaineet ovat valtavat ja seudun kunnat kamppailevat talousvaikeuksien kanssa.

”Taantuva alue ei tarkoita sitä, etteikö siellä tapahtuisi journalistisesti tärkeitä asioita”, Uotila muistuttaa.

Päinvastoin. Kun niukkuutta jaetaan, uutisseurannan pitäisi olla hyvinkin tarkkaa.

Tähän on herätty Kanadassa, jossa pohjoisen Suomen tavoin on paljon luonnonvaroja, suuryrityksiä, pitkiä etäisyyksiä ja ainutlaatuista luontoa. Vuonna 2019 Kanadan valtio perusti 50 miljoonan Kanadan dollarin eli 32 miljoonan euron suuruisen rahaston, jolla haluttiin elävöittää maan etäisiin kolkkiin syntyneitä uutiserämaita. Local Journalism Initiative jakaa avustuksia medioille paikallistoimittajien palkkaamiseen viideksi vuodeksi paikkoihin, joissa heitä ei muuten olisi.

Paikallisten ihmisten ja paikallisdemokratian palvelemisen lisäksi journalistit seuraavat myös yritystoimintaa ja ympäristökysymyksiä maan syrjäisimmissä kolkissa.

Grundström arvioi, että Kanadan malli voisi toimia myös Suomessa. Tuki kohdistuisi journalismiin ja suoraan valkoisiin läikkiin uutiskartalla.

Suomen journalistisen kentän ongelmista kertoo Grundströmin mukaan sekin, että vaikka lehtinimikkeitä poistuu, uusia journalistisia start up -yrityksiä ei juuri nouse.

Kanadan mallin lisäksi Suomessa voitaisiin tukea laajemmin tutkivaa journalismia, joka lisäisi jälleen mediakentän moninaisuutta. Esimerkki löytyy Hollannista, jossa tutkivan journalismin säätiö FBJP jakaa hakijoille vuosittain noin miljoona euroa. Summan suhteellisesta pienuudesta huolimatta säätiön jakamaa tukea pidetään Grundströmin mukaan tehokkaana journalistisen sisällön tukimuotona. Säätiö myöntää apurahoja erityisesti tutkivan tai perusteellisen journalismin hankkeisiin.

---

Mutta löytyykö Suomesta poliittista tahtoa tukea vallan vahtikoiraa? Ja ennen kaikkea, haluavatko jättimäiset mediayhtiöt edes lobata sellaisen tuen puolesta, joka menisi suoraan journalismiin – voisihan sen ajatella olevan pois muista tukimuodoista.

”Vallitseva tilanne on yksi todistusaineisto tahtotilasta. Siitä, ettei sitä ole ollut riittävästi”, Uotila sanoo.

Elina Grundstömistä on hullunkurista, kuinka Suomessa on saatu läpi ajatus, että ainoa riippumaton journalismi on kaupallista. Vielä hullunkurisempaa se on, kun ottaa huomioon Suomen maantieteellisen laajuuden ja kielialueen pienuuden.

”Eivät tuet muuallakaan Pohjoismaissa ole vähentäneet journalismin riippumattomuutta.”

Kuilu pärjääjien ja ei-pärjääjien kesken kasvaa Suomen mediakentällä. Grundström arvioi, että isoimmilla toimijoilla, jotka ovat saaneet digisiirtymän hoidettua, menee jo hyvin. Kymmenen suurinta lehteä vie 82 prosenttia digituloista. Sen sijaan erityisesti maakunnallista ja paikallismediaa kurittaa jakelun kallistuminen. Viimeksi syyskuussa Suomen Lehdistö uutisoi, että Posti aikoo vuoden 2023 alusta siirtyä valtakunnallisesta tasahinnoittelusta alueelliseen hinnoitteluun, joka muuttaa jakelun entistä kalliimmaksi juuri harvaan asutuilla seuduilla.

On vaarana, että median moninaisuus, monipuolisuus ja paikallisen median resurssit hupenevat entisestään. Uotilan mukaan mediatuki tulisi tarpeeseen erityisesti digimurroksen aikana. Se ei hidastaisi siirtymää, mutta ehkä kantaisi sen yli. Ja jossain vaiheessa edessä olisivat valoisammat ajat. Tulevaisuuden lukijoille digi on itsestäänselvyys, mikä on pitkien etäisyyksien Suomessa suuri helpotus. Siirtymään asti pitäisi saada kuitenkin ylläpidettyä elävä yhteys lukijoihin.

”Tämä on kaikkein kallein vaihe, kun pitää tehdä kahteen alustaan”, Uotila sanoo.

Pohjolan Sanomien entinen toimitalo kohoaa Perämeren rannalla Hahtisaaren venesatamaa vasten. Ruutinpuiston takaa erottuu Metsä Groupin tehdas.

Rakennuksen tummanruskean ulkokatoksen maali hilseilee, mutta tuulikaapin laatoitus on uusittu.

Aulaa peittävät yhä alkuperäiset harmaavalkoiset marmorilaatat, samoin toiseen kerrokseen nousevia portaita.

Vuonna 1983 valmistunut toimitalo oli aikoinaan massiivinen monumentti Pohjolan Sanomille. Paraatipaikalle merenrantaan rakennetussa, osin kolmikerroksessa talossa on 8 420 neliötä, ja siellä toimi myös lehtipaino.

Jälkeenpäin ajatellen rakennus oli jo alun perin suuruudenhullu investointi suhteessa lehden talouteen.

Vuonna 1997 Pohjolan Sanomien omistajaksi tuli Aamulehti-yhtymä, myöhemmin Alma Media -konserni.

Aulaan kaikuu etäistä puhetta. Tiloissa toimii nyt turvallisuusalan yritys, kaksi konsulttiyritystä ja tilauskeittiö.

Portaikon seinissä erottuvat toimituksen kirjainten jäljet.

Henripekka Kallio käväisee aulassa kuvattavana, hieman kiusaantuneena. Pohjolan Sanomien muistelu ei tunnu enää relevantilta, aika on mennyt jo eteenpäin.

Mutta mitä on tulevaisuudessa?

Osaavat ja aktiiviset toimittajat voivat tehdä paljonkin uutistoimituksista tyhjentyneillä alueilla. Kallio pohtii, mistä heitä löytyy tulevaisuudessa.

”Mistä löytyy journalisteja, jotka haluavat seurata pitkäjänteisesti aluetta ja sitoutua siihen? Heidät pitäisi saada aika nuorena sisälle.”

Toimittajien määrä laski 2010-luvulla, mutta erityisen vähiin väki on käynyt reuna-alueilla. Journalistinen katse on koko ajan keskitetympi. Koko Lapin alueella asuu 241 työikäistä Journalistiliiton jäsentä. Tihein journalistien keskittymä sijaitsee Helsingin Kalliossa, jossa asuu neliökilometrin alueella 263 työikäistä liiton jäsentä.

Journalistiikan opiskelijat saapuvat Jyväskylän yliopistoon ympäri Suomen, mutta valmistumisen jälkeen he suuntaavat Uotilan mukaan pääosin pääkaupunkiseudun medioihin ja viestintätoimistoihin. Toisaalta esimerkiksi Lappi on houkutellut viime vuosina uusia asukkaita.

Paikallinen uutisointi vaatii Kallion mukaan parhaimmillaan pitkäjänteistä seurantaa. Ilman sitä asioiden syvällinen ymmärtäminen kärsii. Samalla kyse on työtehosta.

”Tietää nopeasti mistä on kyse, mihin uutinen liittyy, keneltä kysyä.”

Kerrottava ei ole loppumassa. Kertojat sen sijaan ovat vaarassa loppua.

Kirjoittaja työskenteli Pohjolan Sanomissa vuosina 2005 – 2012.

Jutussa on käytetty lähteenä Margaret Sullivanin teosta ”Ghosting the News. Local Journalism and the Crisis of American Democracy” (2020), liikenne- ja viestintäministeriön raportteja ”Selvitys journalismin tukemisesta poikkeustilanteessa” ja ”Mediatuen vaikuttavuuden ennakkoarviointi” sekä Pentti Jussilan kirjoittamaa historiikkia Pohjolan Sanomista ”Eikö sitä totuutta saisikaan sanoa”.