Sananvapaus

Annica Lindström ja monet muut toimittajat ovat joutuneet oikeuteen työnsä takia. Miltä tutkinnan kohteena oleminen tuntuu ja ymmärtääkö oikeusjärjestelmä journalisteja?

Maaliskuussa 2016 toimittaja Annica Lindström oli lopettamassa työpäiväänsä Nya Ålandin toimituksessa Maarianhaminassa, kun hänen puhelimensa soi.

Soittaja oli kilpailevan lehden, Ålandstidningenin toimittaja.

”Oletko sinä se Annica Lindström, jota vastaan on nostettu syytteet”, toimittaja kysyi.
Lindströmin päässä löi tyhjää.

”En tiedä, mistä on kysymys”, hän sai sanottua.

Lindström ajatteli ensiksi, että kyse on paikallisen sarjavalittajan touhuista. Eräällä ahvenanmaalaispoliitikolla oli tapana tehdä rikosilmoituksia toimittajista ja poliittisista vastustajistaan.

Lindström meni heti seuraavana päivänä Ahvenanmaan käräjäoikeuteen selvittämään asiaa. Ilmeni, että häntä ja lehden silloista päätoimittajaa Jonas Bladhia vastaan oli nostettu syytteet yksityiselämää loukkaavasta tiedonvälityksestä ja kunnianloukkauksesta.

Syytteiden takana oli Nya Ålandissa pari viikkoa aiemmin julkaistu uutisjuttu, jonka Lindström oli kirjoittanut Long Play -verkkolehdessä julkaistun artikkelin pohjalta.

Long Playn artikkeli, Tämä mies on vaarallinen, kertoi ahvenanmaalaisen elokuvateatteriyrittäjän liiketoiminnasta Turussa. Artikkelin mukaan poliisi epäili miestä muun muassa tekijänoikeusrikoksesta. Jutussa kerrottiin myös, että tapahtuma-aikaan alle 60-vuotias mies olisi avioitunut elokuvateatterikiinteistön omistaneen, yli 80-vuotiaan muistisairaan naisen kanssa.

Mies tuomittiin myöhemmin ehdolliseen vankeuteen kirjanpitorikoksesta ja tekijänoikeusrikoksesta.
Long Play julkaisi artikkelissaan miehen nimen, mutta Nya Ålandin jutussa nimeä ei mainittu. Nya Åland julkaisi verkkojutussaan kuitenkin linkin alkuperäiseen artikkeliin. Syytteen mukaan lehti saattoi näin toimiessaan miehen nimen lukijoiden nähtäville jo poliisin esitutkintavaiheessa.

Viisi ja puoli vuotta myöhemmin Lindström istuu töölöläiskahvilassa juomassa aamukahvia. Oikeusjuttu linkin julkaisemisesta on yhä kesken.

Lindström oli Nya Ålandissa politiikan toimittajana, mutta teki juttuja muistakin aiheista. Long Playn jutun kääntäjäksi hän valikoitui lähinnä siksi, että osasi suomea riittävän hyvin.

Lindström ei voinut kuvitella joutuvansa vuosien oikeusprosessiin tavanomaisen uutisjutun takia. Hän oli asunut Ahvenanmaalla uutisen tehdessään reilun vuoden, eikä ollut koskaan kuullut saati tavannut miestä, josta Long Play kertoi jutussaan.

”Nyt vain toivon, että tämä tulisi pian kannaltani hyvään päätökseen”, Lindström sanoo.

Ahvenanmaan käräjäoikeus hylkäsi syytteet, mutta Turun hovioikeus tuomitsi päätoimittajan ja Lindströmin sakkorangaistukseen. Nyt he odottavat korkeimman oikeuden tuomiota. Se luvattiin viime syksynä antaa ”noin vuoden kuluessa”, mutta tuomiota ei ole joulukuun alkuun mennessä kuulunut.

”En ole ajatellut asiaa viittä ja puolta vuotta joka päivä, mutta kyllä se aika usein tulee mieleen. Tämä on vienyt energiaa ja resursseja, vaikka olen täysin vakuuttunut siitä, että tein oikein.”

Lindström ei halua ottaa kantaa häntä vastaan nostettuihin syytteisiin, mutta oikeusprosessin pituus tuntuu Lindströmistä täysin järjettömältä, koska kyseessä on päiväsakoilla rangaistava rikos.

”Luotan tietenkin suomalaiseen oikeusjärjestelmään, mutta tämä panee miettimään, että mihin suuntaan olemme menossa, kun nyt on käynnissä useita korkean profiilin tapauksia, joissa on nostettu syyte toimittajaa vastaan.”

Long Playta vastaan ei nostettu syytteitä, vaikka lehti julkaisi ahvenanmaalaismiehen nimen ja paljon kiusallisia tietoja hänestä.

Toimittaja Annica Lindströmin kunnianloukkausasian oikeuskäsittely on kestänyt jo viisi vuotta. Prosessi on ollut hänelle raskas: ”Olisi hienoa, jos voisi sanoa, että tämä ei ole vaikuttanut, mutta tietenkin se vaikuttaa alitajuisesti.”

Lindströmin tapaus ei ole ainoa viimeaikainen oikeusjuttu, joka on herättänyt journalistien keskuudessa kummastusta.

Helsingin Sanomien kahta toimittajaa ja heidän esihenkilöään syytetään turvallisuusalaisuuden paljastamisesta ja paljastamisen yrityksestä. Syytteet liittyvät Puolustusvoimien viestikoekeskusta käsittelevää juttuun, jonka tiedot HS on kertonut löytyvän myös julkisista lähteistä.

Toimittaja Johanna Vehkoo odottaa korkeimman oikeuden tuomiota oululaisen entisen kuntapoliitikon ja monista rikoksista tuomitun Junes Lokan kunnian loukkaamisesta. Toimittaja Tommi Parkkonen sai syytteen alkukesästä 2021 Lokan kunnian loukkaamisesta, joka tapahtui Twitter-viestillä.

Vuonna 2019 Etelä-Suomen Sanomien yhdeksän toimittajaa joutui noin vuoden kestäneeseen rikostutkintaan, kun paikallinen poliitikko syytti lehden toimittajia kunnianloukkauksesta. Lehti uutisoi poliitikon ahdistelleen toista poliitikkoa. Tapauksen johdosta ei nostettu kenellekään syytteitä epäillyn rikoksen vähäpätöisyyden takia.

Ylen toimittaja Sara Rigatelli joutui puolestaan vuonna 2018 poliisitutkintaan epäiltynä elokuvaohjaaja Aku Louhimiehen kunnian loukkaamisesta. Yle uutisoi vuonna 2018 Louhimiehen epäasiallisista työtavoista, joita ohjaaja pyysi anteeksi julkisesti. Poliisi lopetti esitutkinnan, koska näyttöä rikoksesta ei löytynyt.

Tapaukset ovat keskenään erilaisia, mutta ne herättävät kysymyksen siitä, onko oikeusjärjestelmällä riittävä käsitys siitä, miksi toimittajat uutisoivat arkaluonteisista asioista ja nostavat julkisuuteen myös salaiseksi luokiteltuja asiakirjoja.

Ymmärtääkö suomalainen oikeusjärjestelmä toimittajan työtä?

Johanna Vehkoo kertoo, että Oikeusjuttu-kirjan julkaisemisen ansiosta hän on päässyt yli pahimmista peloistaan ja ahdistuksen tunteista, joita oikeusprosessi on aiheuttanut. ”Helsingin Kirjamessuilla paikalla oli myös pari äärioikeiston striimaajaa. Huomasin, että en enää pelkää. He eivät voi minulle enää kaiken tämän jälkeen yhtään mitään.”

Ei riittävän hyvin. Ei ainakaan, jos asiaa kysyy Johanna Vehkoolta, jonka viisi vuotta kestänyt oikeusprosessi on koetellut monen muunkin uskoa oikeudenmukaisuuteen. Vehkoo on saanut Oulun käräjäoikeudelta ja Rovaniemen hovioikeudelta tuomion kunnianloukkauksesta.

”Tässä on ollut niin monta kohtaa, jossa suuntaa olisi voinut korjata, mutta sitä ei ole tapahtunut, vaan koko ajan on ilmennyt kaikkea uutta ja ällistyttävää. Usko oikeusjärjestelmään on aika pohjamudissa tällä hetkellä”, Vehkoo sanoo.

Vehkoo teki oikeusprosessistaan Oikeusjuttu-kirjan, joka ilmestyi lokakuussa. Kirjassaan hän käy läpi painajaismaista oikeustaisteluaan, joka sai alkunsa natsi, natsipelle– ja rasisti -sanojen käytöstä rajatulle joukolle julkaistussa Facebook-päivityksessä vuonna 2016. Päivitys käsitteli äärioikeiston häirinnän siirtymistä verkosta tosielämän tilanteisiin.

Nyt, marraskuussa 2021, Vehkoo vaikuttaa videopuheluhaastattelussa helpottuneelta ja hyväntuuliselta. Kirjan kirjoittaminen ja varsinkin sen julkaiseminen ovat auttaneet henkisesti. Kokemus oli puhdistava, Vehkoo sanoo.

”Olen vapautunut kaikesta pelosta, ahdistuksesta ja piilottelusta, jota olen vuosien varrella kokenut. Olen tehnyt paljon töitä sen eteen, että pystyn nyt elämään suht’ normaalia elämää ja keskittymään taas töihin.”

Vehkoo toivoo, että korkeimmasta oikeudesta tulisi hänelle myönteinen päätös. Asianajaja Martina Kronströmin laatima 37-sivuinen valituslupahakemus on Vehkoon mukaan niin hyvin argumentoitu, että ”jos sillä ei tule tuomio kumottua, niin sitten ei millään”.

Vehkoo kokee kuitenkin olevansa edelleen samassa löysässä hirressä, jossa on roikkunut viime vuodet.

”Aivan kaikki prosessin vaiheet ovat menneet tismalleen päinvastoin kuin olisin odottanut. Sen takia en pysty olemaan optimistinen, vaan odottelen ihan ambivalentisti, että kumpi päätös sieltä tulee.”

Eniten Vehkoota on siepannut se, että suomalainen oikeusjärjestelmä on kieltäytynyt näkemästä hänen joutuneen työnsä takia systemaattisen häiriköinnin eli trollauksen kohteeksi.

Vehkoo puhuu kirjassaan ”strategisesta trollauksesta”, jolla pyritään käyttämään yhteiskunnan rakenteita hyväksi häiriköinnissä ja kiusanteossa. Hän muistuttaa, että Lokka on itse sanonut, että kunnianloukkaus pitäisi poistaa laista, ja tehnyt Vehkoosta rikosilmoituksen vain sen takia, että tämä on ”ärsyttävä”.

”Sen olisi pitänyt estää tämän syytteen nostamisen alun perinkin. Minä toimitin jo esitutkintaan videon, jossa hän sanoo näin.”

Vehkoo tuntee hyvin suomalaiset kunnianloukkaustapaukset, koska on aiemmin tehnyt aiheesta kirjan Vihan ja inhon internet (Kosmos 2017). Hän huomasi kirjanteon aikana, että oikeusjärjestelmä ei ole kunnianloukkausten suhteen yhdenvertainen eikä varsinkaan järjestelmällinen.

Epäjärjestelmällisyys johtuu Vehkoon mukaan siitä, ettei ole olemassa valtakunnallisia kriteerejä, jotka määrittäisivät, milloin kunnianloukkauksen syytekynnys ylittyy ja milloin ei.

”Olen nähnyt satoja kunnianloukkauksia, joita ihmisille on lähetetty verkon välityksellä. Siellä on loukkauksia, jotka ovat aivan kauheita, todella törkeitä ja myös uhkaavia. Ne eivät ole kuitenkaan ylittäneet useinkaan edes esitutkinnan rajaa saati päätyneet syyteharkintaan.

Helsingin Sanomat kävi vuonna 2019 läpi yhteensä 867 syyttäjien ja käräjäoikeuksien tekemää päätöstä kunnianloukkauksista. Selvityksessä ilmeni, että sekä syyttäjänvirastojen että yksittäisten syyttäjien linjat vaihtelevat niin paljon, että on lähes mahdotonta ennustaa, päätyykö kunnianloukkauksesta tehty rikosilmoitus koskaan oikeuden käsiteltäväksi vai ei.

Vehkoon mielestä olisi aiheellista, että syyttäjänlaitos tutkisi omaa toimintaansa ja yhdenmukaistaisi käytäntöjään.

”Miksi kunnianloukkausten tutkinta ja syyttäminen on niin täysin arvaamatonta ja riippuu siitä, missä päin Suomea niitä tutkitaan ja kenelle syyttäjälle sattuu arpa napsahtamaan?”

Journalismin kannalta Vehkoon oikeusprosessissa on hämmentävintä se, miten vähäisen painoarvon syyttäjä on antanut Vehkoon ammatille. Vehkoon työskentely toimittajana on sivuutettu lähes kokonaan, vaikka tapauksessa on hänen mukaansa kyse vain siitä.

”Syyttäjä ja oikeus ovat olleet sokeita toimittajan roolini merkitykselle tässä kaikessa”, Vehkoo sanoo.

Myös Lokan rooli poliitikkona on oikeuskäsittelyssä sivuutettu, vaikka se on oikeuden mukaan tapauksessa riidatonta.

Rikosilmoituksen tekeminen oli Vehkoon mukaan hyökkäys hänen työtään kohtaan. Sen tarkoitus oli hänen mielestään mainehaitan aiheuttaminen. Vehkoo ei usko, että vastapuoli olisi ollut hänen tekemisistään kiinnostunut, ellei hän olisi toimittaja.

”On päivänselvää, että hänellä ei ole muuta kiinnostusta minua kohtaan kuin se, että olen kirjoittanut valemedioista ja disinformaatiosta. Tätä ei kuitenkaan suostuta hovioikeuden päätöksessä näkemään.”


”En suosittele poliisitutkintaan joutumista kenellekään”, sanoo Helsingin Sanomien toimituspäällikkö Esa Mäkinen Sanomatalon yhdeksännen kerroksen neuvotteluhuoneessa.

Mäkinen joutui neljä vuotta sitten neljän kollegansa tavoin poliisin rikostutkinnan kohteeksi epäiltynä maanpetosrikoksesta.

”Olihan se hämmentävää, kun rikostutkinta alkoi. Välillä olen joutunut miettimään, että tapahtuuko tämä oikeasti.”

Tutkinta on ollut raskasta erityisesti siksi, ettei Mäkinen ole voinut puhua asiasta käytännössä ollenkaan. Normaali vertaistuki muualla kuin toimituksessa on puuttunut kokonaan.

”Koska esitutkinta on määrätty salaiseksi, en ole pystynyt puolustamaan itseäni, enkä ole voinut puhua tästä edes kavereiden kanssa kaljalla.”

Mäkinen ja päätoimittaja Kaius Niemi vapautuivat lokakuun lopulla Viestikoekeskus-artikkelin liittyvistä syytteistä. Kolmea heidän kollegaansa sen sijaan syytetään turvallisuussalaisuuden paljastamisesta ja sen yrittämisestä. Tuomio on vähimmillään neljä kuukautta ja enimmillään neljä vuotta vankeutta.

Syytteet ovat salaisia, joten syytteen saaneet toimittajat eivät voi asiaa kommentoida.

Mäkinen muistuttaa, että Helsingin Sanomat julkaisi kohutun artikkelin tilanteessa, jossa tiedustelulakeja oltiin muuttamassa ja ihmisten yksityisyyden suojaa kaventamassa.

”Me teimme jutun keskeisesti asiaan vaikuttavasta instanssista ja sen jälkeen meitä syytetään maanpetosrikoksesta. Siitä tuli todella kummallinen fiilis.”

Mäkinen kritisoi apulaisvaltakunnansyyttäjä Jukka Rappen ratkaisua.

”Nähdäkseni emme ole julkaisseet mitään sellaista tietoa, joka ei olisi julkisesti saatavilla. Tästä syystä en pidä syytteitä perusteltuina. Toisaalta uskon, että oikeuslaitos tekee oikeita ja järkeviä asioita tässä asiassa.”

Mäkinen arvioi, että syyttäjän päätös perustuu liian suppeaan käsitykseen journalismin tehtävästä. Hän kiinnittää huomiota lainkohdan sanamuotoon ”joka oikeudetta julkaisee”.

”Päätöksessä näytetään tulkitsevan, että turvallisuussalaisuuden paljastaminen -pykälässä mainittua oikeutettua julkaisua olisi vain rikosten tai väärinkäytösten paljastaminen. Sellainen tulkinta oikeutetusta julkaisusta vetäisi riman journalismin tekemiselle tavattoman korkealle ja lopettaisi suuren osan sellaisesta tutkivasta journalismista, joka koskee viranomaisten salaiseksi syystä tai toisesta määräämiä asioita”, Mäkinen sanoo.

Mäkinen muistuttaa journalismin perimmäisestä tehtävästä.

”Viranomaisten pitäisi paremmin ymmärtää se, että toimittajalla on oikeus kirjoittaa sellaisista asioista, jolla on vakavaa yhteiskunnallista merkitystä.”

Apulaisvaltakunnansyyttäjä Jukka Rappe puolustaa syytteiden nostamispäätöstä. Hän sanoo suhtautuvansa mediaan lähtökohtaisesti myönteisesti. Hän pitää tärkeänä, että media julkaisee myös salassa pidettävää tietoa, jos sen avulla paljastetaan esimerkiksi merkittävä väärinkäytös.

”Jos on kyseessä virkasalaisuus, niin sen salassapito koskee vain virkamiehiä. Toimittajalla ei ole velvollisuutta pitää tietoa salassa, vaan päinvastoin. Tässä median vahtikoiran rooli toimii minusta hyvin”, Rappe sanoo.
Rappen mukaan Hesarin toiminta poikkeaa virkasalaisuuden alaisen tiedon julkaisusta huomattavasti, koska kyse on turvallisuusalaisuuksista.

”Turvallisuussalaisuuden rikkomisen rikostunnusmerkistö koskee kaikkia. Jos vaikka jonkun yhdistyksen puheenjohtaja tai kuka tahansa henkilö saisi jostain salassa pidettävää tietoa ja julkaisee tiedot, niin hän syyllistyy rikokseen aivan kuten toimittajatkin. Tämä on perustuslainmukainen yhdenvertaisuusasia. Jos on syytä epäillä, että toimittaja on syyllistynyt johonkin rikokseen, niin se täytyy tutkia ja selvittää siitä huolimatta, että epäilty on toimittaja.”

Rappe painottaa, että toimittajilla ei ole rikosoikeudellisia erivapauksia.

”Ei heitä voida muutenkaan kohdella muista poikkeavalla tavalla, esimerkiksi ’ymmärtämällä’ heidän menettelyään toisin kuin muita vastaavasta rikoksesta epäiltyjä. Rikostunnusmerkistön täyttymisen kannalta ei myöskään salassa pidettävän tiedon julkistamistavalla ole merkitystä. Mediassa tapahtuva julkistaminen ei siten ole erikoisasemassa muihin julkistamistapoihin verrattuna”, Rappe sanoo.

Annica Lindström kannustaa kollegoitaan valmistautumaan huolellisesti, jos he joutuisivat työnsä takia poliisikuulusteluihin. ”Varsin­kin juristiapu on tärkeää poliisikuulustelussa. Ei ole olemassa mitään läpihuutojuttua, vaikka kollegat niin sanoisivatkin.”

Yksin jäämisen kokemus on ollut Annica Lindströmille pahinta pitkään kestäneen oikeusprosessin aikana. Hän on toki saanut apua monelta taholta, mutta oikeusasteelta toiselle edennyt prosessi on horjuttanut luottamusta paitsi oikeusjärjestelmään myös hyvää tarkoittavien kollegoiden puheisiin.

”Monet kollegat sanoivat, että ’eihän tuosta mitään ongelmia tule. Olet tehnyt kaikki oikein, kuten pitääkin’. Eihän kukaan voinut aavistaa, että viisi ja puoli vuotta myöhemmin tässä sitä ollaan edelleen”, Lindström sanoo.

Lindström sai aluksi apua Journalistiliitolta, kun liiton silloinen juristi Jussi Salokangas avusti häntä kuulustelukysymyksiin vastaamisessa.

Kun syyttäjä päätti nostaa syytteet häntä vastaan, tuli seinä vastaan. Lindströmille valkeni syytteiden nostamisen jälkeen, että Journalistiliitto ei autakaan häntä, koska hän on itse rikoksesta epäiltynä.

”Se yllätti minut ja todella monet toimittajat, joiden kanssa olen tästä puhunut. Tässä olisi paljon liitolla paljon parantamisen varaa. Liitto voisi miettiä, miten se voisi tukea yksittäisiä ihmisiä tilanteessa, jossa työnantaja ei auta.”

Myös Johanna Vehkoo pettyi pahoin liiton avun puutteeseen oman oikeusprosessinsa aikana. Vehkoon tapauksen myötä Journalistiliitto, Medialiitto, Jokes ja useat mediatalot perustivat erillisen tukirahaston, jonka kautta vaikeuksiin joutunut voi saada rahallista tukea. Tukirahasto toimii Journalistisen kulttuurin edistämissäätiön Jokesin alaisuudessa.

Edunvalvontajohtaja Petri Savolaisen mukaan Journalistiliitto ei voi tällaisissa tilanteissa auttaa, koska liiton oikeusturvavakuutus koskee vain riita-asioita – ei rikosasioita. Näin ollen vakuutus ei kata oikeuskuluja tapauksissa, joissa jäsenen epäillään syyllistyneen rikokseen.

Lindströmin pettymykseksi myöskään hänen oman kotivakuutuksensa oikeusturvavakuutuksesta ei ollut apua, koska se ei korvaa työajalla syntyneitä kustannuksia.

Ylellä viime vuodet työskennelleen ja joulukuun alussa Hufvudstadsbladetiin siirtyneen Lindströmin onneksi hänen entinen työnantajansa Nya Åland on tukenut häntä ja lehden entistä päätoimittajaa. Lehti on tähän mennessä kuitannut noin 10 000 euroa oikeuskuluja.

Nya Ålandin päätoimittaja Anna Björkroos sanoo, että lehdelle on ollut itsestään selvää, että he tukevat entisiä työntekijöitään.

”Autamme heitä koko tämän prosessin ajan, koska he työskentelivät täällä silloin, kun tämä tapahtui. He joutuivat tähän tilanteeseen työrooliensa takia. Tuemme heitä, vaikka he nyt ovat meidän näkökulmastamme yksityishenkilöitä”, Björkroos sanoo.

Lindström ei halua ennakoida korkeimman oikeuden tuomiota, joka pitäisi tulla lähikuukausien aikana. Hän odottaa sitä rauhallisin mielin. Pitkä prosessi on jättänyt Lindströmiin jälkensä, vaikka se ei ole suoranaisesti vaikuttanut hänen työhönsä tai mahdollisuuksiin vaihtaa työpaikkaa.

”Olisi hienoa, jos voisi sanoa, että tämä ei ole vaikuttanut, mutta tietenkin se vaikuttaa alitajuisesti.”


Lue Journalistin aiempi juttu Nya Ålandin tapauksesta: Länk på webben ledde till åtal – Journalistreglerna räcker långt, men du kan ändå dras inför domstol. Det vet Annica Lindström som haft ett ärekränkningsåtal hängande över sig de senaste två åren. (Journalisti 5/2018)

”Jos syyte seitsemän vuoden päästä hylätään, se ei hirveästi lohduta toimittajaa”

Helsingin yliopiston prosessioikeuden dosentti ja sananvapausasioihin perehtynyt asianajaja Markku Fredman asettelee sanansa varovaisesti kommentoidessaan, miten suomalainen oikeusjärjestelmä ymmärtää journalismia.
”Jos haluaa nähdä näissä Johanna Vehkoon ja Helsingin Sanomien saamissa syytteissä jotain hyvää, niin niiden avulla syntyy uutta oikeuskäytäntöä. Korkein oikeus ei voi antaa ennakkopäätöksiä, jos juttuja ei tule alioikeuteen tai jos poliisi ei tutki tai syyttäjä syytä.”
Fredman muistuttaa Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen Suomen valtiolle aikanaan antamista nuhteista, joiden perusteella kunnianloukkauslainsäädäntöä muutettiin Suomessa vuonna 2014. Lakiin lisättiin suhteellistamisperiaate, jonka perusteella on mahdollista arvioida teon yleistä merkitystä ja tarvittaessa hylätä syytteet. Muutoksen piti tehdä Suomen lainsäädäntöä sananvapausmyönteisemmäksi.
”Tarkoitus oli, että sananvapauden käyttämisestä yleiseltä kannalta merkittävän asian käsittelemiseksi ei nostettaisi syytteitä eikä ainakaan tuomittaisi rangaistukseen.”
Näin ei ole kuitenkaan käynyt. Syytteitä nostetaan jopa sattumanvaraisesti, kuten Johanna Vehkoota ja Annica Lindströmiä vastaan nostetut syytteet osoittavat.
Turvallisuussalaisuuden rikkomisessa vastaavaa suhteellistamisperiaatetta ei ole.
”Laki ei ota huomioon sitä, onko kyseessä yleiseltä kannalta merkittävä asia”, Fredman sanoo.
Fredman pitää perusteltuna, että turvallisuussalaisuuden rikkomiseen lisättäisiin vastaava momentti, jonka avulla turvallisuussalaisuuden paljastamisen voisi tulkita yhteiskunnallisen epäkohdan esiin nostamiseksi eikä törkeäksi rikokseksi, kuten nyt on tehty.
”Ymmärrän, että syytteet on nostettu, koska ei ole syyttäjän tehtävä antaa lain soveltamisratkaisuja. Pitäisi kuitenkin olla lievempi rangaistusasteikko, eikä olla heti moukarin kanssa liikkeellä ja vaatimassa vähintään neljän kuukauden vankeusrangaistusta. Uhkana tässä todella on, että joutuu ihan oikeasti vankilaan punaisten leimojen julkaisemisesta.”
Vankilatuomiota todennäköisempänä Fredman pitää pitkää oikeudenkäyntiä, joka voi aiheuttaa sen, että toimitukset jättävät oma-aloitteisesti tarttumatta arkaluontoisiin aiheisiin.
”Jos syyte seitsemän vuoden päästä hylätään korkeimmassa oikeudessa äänin 3  –  2, niin ei se hirveästi lohduta toimittajaa.”
Manu Marttinen