Keisarin kaatajat

Helsingin Sanomien rikos- ja oikeustoimittajien Susanna Reinbothin ja Minna Passin 13. helmikuuta ilmestyneen Keisari Aarnio -kirjan mukaan joukolla toimittajia oli hyvin läheiset suhteet Helsingin huumepoliisin entiseen päällikköön Jari Aarnioon.

Reinboth ja Passi puhuvat kirjassa ”luottotoimittajista”, joiden Aarniota käsittelevissä jutuissa painottuivat Helsingin huumepoliisin ja keskusrikospoliisin huonot välit sekä huumepoliisien tekemät kantelut, valitukset ja rikosilmoitukset.

Kirjan tiedot perustuvat valtavaan lähdeaineistoon, jonka toimittajakaksikko on kerännyt useista eri lähteistä. Lähdeaineisto sisältää kymmeniä tuhansia sivuja viranomaisten asiakirjoja ja yli sata taustahaastattelua.

Kirjan mukaan Aarnio onnistui manipuloimaan ihmisiä ympärillään: esimiehiään, poliisikollegojaan, rikollisia – ja myös toimittajia. Keskeinen toimittajiin kohdistuva väittämä on, että Aarnio onnistui taitavalla mediapelillä siirtämään julkisen huomion pois oman yksikkönsä väitetyistä epäselvyyksistä saaden viranomaiset sekaisin ja yleisön sympatiat omalle puolelleen.

Aarnio saattoi itse vuotaa skuuppeja ja muita tietoja medialle, mutta samanaikaisesti huumepoliisit syyttivät tutkinnan johtoa tietovuodoista.

”Luottotoimittajat kiittivät skuupeista kirjoittelemalla huumepoliisien kannalta myötäsukaisia juttuja. Näin suurelle yleisölle saatiin luotua mielikuva tutkinnan puolueellisuudesta. Koska luottotoimittajia oli eri välineissä, samansuuntainen uutisointi vahvisti käsitystä huumepoliisiin kohdistuneesta ajojahdista”, Reinboth ja Passi kirjoittavat.

Reinbothille ja Passille Aarnio ei antanut haastatteluja lainkaan, ei edes heidän kirjaansa varten.

Yli kolme vuotta kestänyt Helsingin huumepoliisin kohdistunut toinen poliisitutkinta nousi laajaan julkisuuteen syksyllä 2013, kun Helsingin Sanomat uutisoi ”Saarasta” – vähäisistä rikoksista tuomitusta prostituoidusta, jonka kanssa Aarniolla oli vuosia kestänyt suhde.

Ensimmäinen Helsingin huumepoliisiin toimintaan liittyvä tutkinta alkoi joulukuussa 2007, kun valtionsyyttäjä Ari-Pekka Koivisto määräsi esitutkinnan aloitettavaksi Aarnion johtaman yksikön toimintatavoista. Epäiltynä oli Aarnion lisäksi kuusi hänen alaistaan. Kahden huumepoliisin ja yhden krp:n miehen todettiin syyllistyneen rikoksiin. Ajan kulumisen vuoksi heille ei kuitenkaan tuomittu rangaistusta.

Aarnion mediastrategian avainsana on hämmentäminen. Kirjan mukaan hämmentämisen ensimmäinen sääntö oli selittää epäselvyyksiä yksinkertaisella mantralla. Mantran mukaan huumepoliisin epäselvyydet selittyvät sillä, että ”ylivoimaisen taitava Helsingin huumepoliisi oli joutunut krp:n kateellisten kollegojen ajojahdin kohteeksi”.

Toinen sääntö oli huomion siirtäminen muualle. Kirjan mukaan ”Aarnio usutti luottotoimittajansa toisarvoisten asioiden kimppuun heittelemällä heille kaluttaviksi luita, kun hän itse piilotteli pihviä. Luiksi kelpasivat vaikkapa huumepoliisien kanteluiden vana, tutkintaryhmän väitetty jääviys, krp:n väitetyt epäselvyydet ja Saaran rosoinen tausta”, Passi ja Reinboth kirjoittavat.

Kirjan mukaan Aarnion mediastrategian onnistumisen kannalta tärkeään rooliin nousivat läheiset suhteet muutamaan toimittajaan, jotka käyttivät Aarniota juttujensa lähteenä – myös siinä vaiheessa, kun hän oli rikoksesta epäilty.

Tiiviimmät suhteet Aarnioon olivat Suomen Kuvalehden toimittajalla Pekka Anttilalla. Kirjan mukaan Aarnio tutustui Anttilaan virkarikostutkinnan alettua, ja yhteistyö tiivistyi nopeasti.

”Aarnio sai Anttilasta nopeasti sellaisen otteen, että hänellä oli kontrolli kaikkeen, mitä Suomen Kuvalehti aiheesta kirjoitti. Juttujen näkökulma oli Aarnion, ja hän oli uutisten nimetön päälähde. Hän sai lukea jutut ennakkoon ja tehdä niihin muutoksia”, Reinboth ja Passi kirjoittavat.

Heidän mukaansa Aarnio käytti Anttilaa myös saadakseen näkyvyyttä krp:tä vastaan tehdyille tutkintapyynnöille. Juttujen tarkistuksessa Aarnio ”antoi punakynän viuhua”.

Kirjoittajat nostavat esiin erityisesti Anttilan syyskuussa 2013 tekemän Mika Salon rikosepäilyuutisen, jonka mukaan entinen formulakuljettajan nimi löytyi rikospoliisin epäiltyjen rekisteristä eli epristä, ja että häntä epäiltiin järjestäytyneen rikollisuuden kannattamisesta.

Aarniolle epri-vuodot olivat hyödyllisiä, koska rekisteristä ylläpitämisestä vastannut krp sai näin kielteistä julkisuutta.

Uutisen tekemisessä Anttila oli tiiviissä yhteistyössä Aarnion kanssa. Uutisen julkaisun jälkeen miehet juhlivat uutisvoittoa yhdessä.

”Mikä sulla tilanne/mieliala. Mulla ois formula juttu valmiina. Ehditkö lukea.”

Miehet tapasivat Aarnion kotitalon edustalla, ja illalla alkoivat riemunkiljahdukset.

”Aallonharja!!” Aarnio viestitti.

”Vittu täysosuma”, Anttila vastasi ja jatkoi: ”Stt nappasi heti. Puolessa tunnissa 3 300 lukijaa.”

Keskustelu on peräisin miesten välisestä tekstiviestienvaihdosta, jonka sisältö paljastui poliisin julkistamista esitutkintamateriaaleista vuonna 2015. Aallonharja oli Aarnion antama lempinimi Anttilasta.

Myös Journalisti kirjoitti toimittajien läheisistä suhteista Aarnioon kesäkuussa 2015. 

Toimittaja Pekka Anttila ei pidä itseään Aarnion luottotoimittajana tai että Suomen Kuvalehti olisi ollut Aarnion manipuloitavissa. Yhteydenpidostaan Aarnioon hän toteaa käyttäneensä Aarnion kanssa ”erilaisia viestintämuotoja vaihtelevassa sävyssä”.

”Olen aina pitänyt huolen siitä, että Suomen Kuvalehdessä julkaistavat jutut pitävät paikkansa ja niissä on useita lähteitä”, Anttila sanoo.

”Vaikea arvailla, mitä tekijät tarkoittavat sanalla luottotoimittaja. Lehtiä lukemalla on voinut saada käsityksen, että useilla toimittajilla on ollut useita luotettavia lähteitä Aarnio-tutkintaan liittyen.”

”En ymmärrä, miten manipulointi olisi mahdollista. Jokainen juttu Suomen Kuvalehdessä kulkee usean portaan kautta lehteen tai verkkoon, eikä yksittäinen toimittaja koskaan tee päätöstä jutun julkaisemisesta. Mika Saloa koskeva juttu oli yhteiskunnallisesti merkittävä uutinen, joka tarkistettiin useasta lähteestä.”

Myös Suomen Kuvalehden päätoimittaja Ville Pernaa kiistää, että Aarniolla olisi ollut ote lehden toimittajiin tai sen sisältöön. Hän sanoo, että jutuissa on ollut useita lähteitä, joiden keskinäisiä suhteita tai juttujen näkökulmia on toimituksen ulkopuolisen mahdoton arvioida pätevästi.

”SK:n tätä aihepiiriä käsittelevissä jutuissa on ollut normaali käytäntö, että lähteet ja haastateltavat ovat saaneet yleensä tekstin nähdäkseen. Kommentteja on otettu huomioon, jos toimitus on sen katsonut aiheelliseksi. Tämä ei siis ole ollut mikään Aarnion erityisoikeus.”

Anttilan suhteita Aarnioon Pernaa pitää ”hyvinä”.

”Jokainen hyvä toimittaja tarvitsee hyvät lähteet seuranta-alueensa toimijoihin. Jari Aarnio on omalla alallaan ollut keskeinen toimija ja siksi arvokas lähde useiden muiden joukossa. Kaikissa tätä aihepiiriä käsittelevissä jutuissa on ollut useita eri lähteitä ja jutuissa esitetyt asiat pitävät paikkansa. Tämä on olennaista SK:n toiminnassa.”

Journalisti kysyi kommentteja myös SK:n entiseltä päätoimittajalta Tapani Ruokaselta. Hän en halunnut kommentoida aihetta.

”On varmaankin parasta, että annetaan Ville Pernaan kommentoida nyt”, Ruokanen sanoo.

Toinen kirjassa esiin nostettu ”luottotoimittaja” on MTV:n rikostoimittaja Pekka Lehtinen, joka oli Pekka Anttilan tavoin Mika Salon epri-uutisen perässä.

Lehtinen oli aiemmin jo uutisoinut Vladimir Putinin nimen löytymisestä samasta rekisteristä. Tiedon lähteeksi epäiltiin Helsingin huumepoliisia, mutta lähdettä ei saatu selville, koska Lehtinen ei sitä paljastanut.

Lehtinen tai MTV:n Uutisten päätoimittaja Merja Ylä-Anttila eivät halunneet kommentoida kirjaa.

”Kiitos, en kommentoi. Ei ole mitään lisättävää siihen mitä olen sanonut poliisin esitutkinnassa”, Lehtinen sanoo.

“Kiitos en tällä kertaa nyt kommentoi en myöskään ehdi itse tutustua kirjaan”, Ylä-Anttila sanoo.

Myös Iltalehden toiminta saa kirjassa kritiikkiä. Kirjan mukaan Iltalehden pitkäaikainen rikostoimittaja Risto Kunnas oli yksi Aarnion luottotoimittajista.

”Kunnas ei nähnyt tarvetta selvitellä virkarikoksista epäillyn Aarnion puuhia, vaan hän pureutui Saaran taustoihin. Hän myös katsoi olevansa luotettavimman tiedon lähteillä, kun hän sai tiedot Aarniolta”, Reinboth ja Passi kirjoittavat.

Vaikka Aarnio oli jutun lähteenä, hän ei halunnut, että hänen osuutensa uutiseen paljastuisi. Aarnio pyrki prosessin alkuvaiheessa tuhoamaan Saaran uskottavuuden tuomalla esiin hänen taustojaan.

”Ja sit ei olla vatkattu mitään”, Aarnio vannotti.

”Sähän et näitä kertonut, vaan totesit, ettet kommentoi”, Kunnas kuittasi.

Iltalehti julkaisi Aarnio-uutisia myös nimettömänä, jolloin jutun perässä oli maininta ”IL-työryhmä”.

Passi ja Reinboth epäilevät kirjassa, että nimimerkki IL-työryhmä kirjattiin usein jutun kirjoittajaksi, kun Kunnas oli tehnyt jutun yhteistyössä Aarnion tai muiden Helsingin huumepoliisien kanssa.

Kunnas kiistää jyrkästi kirjassa esitetyt väitteet.

”Olisin odottanut kokeneilta kollegoiltani ammatillisempaa otetta”, hän sanoo.

Kunnaksen mukaan kirjassa esiintyvät tekstiviestit ovat sinänsä oikeita, mutta niistä tehdyt päätelmät ovat kuitenkin vääriä ja loukkaavia.

”Kuten viestiketjusta ilmenee, minä olin asiassa aloitteellinen. HS:n julkaistua uutisensa ryhdyin heti selvittelemään prostituoidun taustoja.”

”Kirjailijat päättelevät, että Aarnio olisi ollut asiassa aloitteellinen ja antanut minulle prostituoitua koskevat taustatiedot. Johtopäätös on väärä ja valheellinen. Sain taustatietoja useammalta kuin yhdeltä poliisilta myös RHU:n ulkopuolelta, en Aarniolta”, Kunnas sanoo.

RHU tarkoittaa Helsingin huumepoliisia.

”En tiedä, miten ‘luottotoimittaja’ määritellään. Minulla oli Aarnioon samanlainen työsuhde kuin lukuisiin muihin tutkinnanjohtajiin niin Helsingissä kuin eri puolilla Suomea. Jos luottotoimittajalla tarkoitetaan toimittajaa, jonka sanaan voi luottaa, sen allekirjoitan.”

 Väitteet IL-työryhmän jäsenistä Kunnas kiistää perättöminä.

”Väitteet IL-työryhmästä ovat yhtä kestämättömiä kuin edellä mainitut johtopäätökset. Tämäkin olisi selvinnyt, mikäli kirjoittajat olisivat halunneet tarkistaa asian”, Kunnas sanoo.

Journalisti pyysi  myös Iltalehden päätoimittajan Petri Hakalan näkemystä Kunnaksen suhteista Aarnioon ja luottotoimittajaväitteisiin.

”Risto Kunnas on Iltalehdessä tehnyt vuosikymmeniä rikosjournalismia menestyksekkäästi ja kestävästi. On selvää, että vinkkimiehiä, syväkurkkuja ja monia muita lähteitä on kymmeniä. Niin on varmasti tässäkin tapauksessa. On toki hyvä, että alan pelisäännöistä ja käytännöistä puhutaan avoimesti. Perusasioista kuten lähdesuojasta pitää kuitenkin pitää kiinni”, Hakala sanoo.

Keisari on kaadettu ja Jari Aarnio istuu vankilassa. Helsingin käräjäoikeus tuomitsi Aarnion vuodenvaiheessa 2016 huumetynnyrijutusta ehdottomaan vankeuteen. Hovioikeus oli jo aiemmin tuominnut hänet Trevoc-haaraan liittyvistä rikoksista. Yhteensä Aarnio sai 13 vuoden ehdottoman vankeusrangaistuksen.

Reinboth ja Passi eivät pääse irti Aarniosta vielä pitkään aikaan, sillä edessä on ainakin huumetuomion hovioikeuskäsittely.

”Teimme kirjan, koska tuntui siltä, että liian paljon oli vielä kertomatta lukuisista lehtijutuista huolimatta. Toivomme, että kirja antaa lukijoille kokonaiskuvan siitä, mistä Aarnio-jutusta on kyse ja miten tämä on ollut mahdollista.”

Vankeustuomiosta huolimatta esimerkiksi verkkokeskusteluissa elää edelleen käsitys, että ”todelliset faktat” tulevat jostain esiin ja tapaus kääntyy päälaelleen.

”Toivomme ihmisten näkevän, että tässä vyyhdissä on kyse faktoista, ei mielipiteistä. Yleisön luottamuksen säilyttämiseksi myös journalismin on perustuttava tosiasioiden selvittämiseen, ei omaan uskoon, fiilikseen tai toiveajatteluun.”

Kirjan viimeisen luvun nimi on, että mitä tästä kaikesta pitäisi ajatella. Mitä toimittajien pitäisi tästä ajatella?

“On tärkeää, ettei toimittaja tukeudu ainoastaan yhteen hyvään lähteeseen, vaan tietoa pitää haalia monipuolisesti eri suunnista, myös asiakirjoista. Toimittajien pitäisi ymmärtää jäävätä itsensä uutisoinnista erityisesti silloin, jos itselle läheinen lähde – tai muu hyvä kaveri – joutuu rikosepäilyjen kohteeksi. Tässä esimiehillä on tietysti valvontavelvollisuus.”

“Tapaus Aarnio osoittaa, että rikoksesta epäillyn käyttäminen nimettömänä lähteenä on todella ongelmallista. Jos rikoksesta epäiltyä haastatellaan, se pitäisi kertoa avoimesti yleisölle. Jos näin ei tehdä, mitä eroa on Journalistin ohjeisiin sitoutuneella medialla ja nettitrolleilla?”

Minna Passi ja Susanna Reinboth: Keisari Aarnio, HS-kirjat (2017)

• Minna Passi on työskennellyt Helsingin Sanomissa vuodesta 2007, josta valtaosan rikostoimittajana. Passin erikoisalaa ovat vakava ja järjestäytynyt rikollisuus.
• Susanna Reinboth on työskennellyt Helsingin Sanomien oikeustoimittajana vuodesta 1990. Vuosina 2004–2012 hän oli Nelosen uutisissa.