Linjanvetäjä

Valtakunnansyyttäjä Matti Nissinen sai 24. helmikuuta sähköpostia asian-ajaja Markku Fredmanilta. Ihmisoikeus- ja sananvapauskysymyksiin erikoistunut Fredman kyseli, mitä sananvapausrikosten erikoissyyttäjä aikoo tehdä toimittajiin kohdistuneiden uhkaustapausten selvittämiseksi.

Taustalla oli Uuden Suomen toimittajan tekemä rikosilmoitus, jonka esitutkinta tyssäsi viime joulukuussa Helsingin syyttäjäviraston syyttäjän tekemään esitutkinnan rajoittamispäätökseen.

Päätös hätkähdytti paitsi asianomaisia myös journalistipiirejä laajasti. Uuden Suomen toimittaja kanteli päätöksestä valtakunnansyyttäjänvirastoon. Myös Julkisen sanan neuvosto otti tapaukseen kantaa toivoen, että poliisi ja syyttäjä suhtautuisivat aktiivisemmin sananvapautta uhkaaviin rikoksiin.

Matti Nissinen juttelee rauhalliseen tyyliinsä Helsingin virastotalossa sijaitsevassa työhuoneessaan. Hän kertoo saaneensa niin paljon hyviä vasta-argumentteja, että halusi tutkia tapauksen uudelleen.

”Tämä tapaus ansaitsee tulla paremmin punnituksi. Tässä ovat vastakkain kaksi sananvapauden elementtiä: sananvapaus ja sananvastuu. Nyt kuullaan ja kuulustellaan epäillyt ja asianomistaja ja paneudutaan kunnolla siihen, onko perusteita jättää syyttämättä vai pitääkö syyttää ja viedä asia tuomioistuimen ratkaistavaksi”, Nissinen sanoo.

Nissinen ei itse ota tapaukseen suoraa kantaa, vaan jatkotoimet siirtyivät kihlakunnansyyttäjä Heikki Wendorfin harkittavaksi. Wendorf kertoo, että linjauksia on luvassa ”lähiviikkojen aikana”.

Nissisen viesti on kuitenkin selvä: toimittajien kohdistuva uhkailu on vakava asia, joka pitää tutkia perusteellisemmin kuin nyt on tehty.

”Jos jollakulla toisella syyttäjällä on nyt vastaava tapaus käsittelyssä, niin fiksu syyttäjä ei rajoita sitä, vaan katsoo asiaa vähän tarkemmin.”

Nissinen korostaa, että jos päätökseen ei olisi nyt puututtu, toimittajien uhkailijoille olisi lähtenyt väärä viesti. Esitutkinnan rajoittaminen ehdittiin sosiaalisessa mediassa tulkita niin, että toimittajille on lupa lähettää mitä tahansa viestejä, joita toimittajalla on työnsä takia velvollisuus sietää.

Nissinen kritisoikin voimakkaasti Helsingin syyttäjänviraston ratkaisua juuri sen perusteluista, joiden mukaan toimittaja olisi ammattinsa takia velvollinen sietämään arvostelua enemmän kuin jonkun toisen ammatin edustaja.

”Jos syyttäjä puhuu sietämisvelvollisuudesta, pitää olla aika syvällisesti mietitty, että miten niin pitää sietää. Syvällisemmän har-kinnan tarpeesta on juuri nyt kysymys.”

Hän haluaa saada syyttäjäkunnan ymmärtämään laajasti toimittajiin kohdistuvan uhkailun vakavuuden ja yhteiskunnallisen merkityksen. Yhteiskunnallisten epäkohtien esiin nostaminen vaatii nimenomaan median aktiivisuutta.

”Esimerkiksi monet korruptiotapaukset ovat tulleet esiin ja lähteneet liikkeelle median aktiivisuudesta”, Nissinen sanoo.

Jokainen syyttäjä ja tuomioistuin ratkaisee jatkossakin tapaukset itsenäisesti, mutta Nissinen haluaa koko syyttäjäkunnalle yhtenäisen linjan – sellaisen, jota Helsingin syyttäjänvirasto ei omalla ratkaisullaan tullut määrittäneeksi.

”Meillä on velvollisuus luoda linja, jota on syytä noudattaa. Syyttäjiä on 350, mutta meillä ei voi olla 350 erilaista linjaa suhtautumisessa tällaisiin tapauksiin.”

Linjaa Nissinen ei ryhdy tarkemmin määrittelemään, mutta yleisesti hän toivoo ”juridiikkaan lisää etiikkaa”.

”Minä haluan, että syyttäjät tiedostavat työssään eettisen näkökulman. Kysymys on oikeasta ja väärästä, ja se on ihan eri asia kuin kysymys laillisesta ja laittomasta.”

”Tässä tapauksessa on kyse perusoikeuksien punninnasta. Siinä on otettava huomioon sekä sananvapaus – joka on myös toimittajilla – että oikeus työhön. Se on haastavaa juridiikkaa, joka aina pohjautuu siihen, mikä on oikein ja väärin.”

Nissisen mukaan toimittajiin kohdistuneita uhkauksia pitää tarkastella nimenomaan ilmiönä – ei kysymyksenä siitä, pitääkö toimittajan sietää itseensä kohdistuvaa uhkailua.

”Se ei ole yhteiskunnallisen edun mukaista, jos tämä ilmiönä johtaa siihen, että toimittajat eivät lopulta pysty tekemään työtään ja lopulta pidättäytyvät joidenkin asioiden käsittelystä.

Nissinen haluaa puolustaa toimittajan asemaa yhteiskunnallisena toimijana. Hän ei kuitenkaan halua lakiin kirjattua erityisasemaa toimittajille, vaikka ammattinsa takia he altistuvat säännöllisesti kriittiselle palautteelle tai uhkailulle. Toimittajan täytyy saada tehdä työtänsä ilman pelkoa joutumisesta rikokseen uhriksi.

”Työtä täytyy saada tehdä sillä tavalla rauhassa, että kunniaa ei loukata eikä laittomasti uhata.”

Nissinen vertaa toimittajien uhkailua siihen, että kansa ottaisi tavakseen heitellä rakennusmiehiä kivillä.

”Tuntuisi hullulta, jos ohikulkijoilla olisi tapana heitellä kivillä telineillä olevia rakennustyömiehiä. Olisiko työmiehillä velvollisuus sietää sitä?”