Journalismi

Tavallisuuden tirkistelijä

Vuoden kuvajournalisti Markus Jokela etsii tavallista arkea vaikka Amerikasta, jos oma arki sen mahdollistaa.

Sanomatalon Painobaarissa edessäni istuu Helsingin Sanomien valokuvaaja Markus Jokela. Puhumme valokuvaamisesta, kuvajournalismista, kuvaustyyleistä, tekniikasta ja sellaisesta. Näkemyksiä tulee nopeasti, mutta lyhyesti.

”Valokuva on raaka, tirkistelevä ja julma väline.”

”Hyvä kuva näyttää asioita – ei peitä tai salaa niitä.”

”Hyvät kuvat ovat sellaisia, joissa on salaisuus, joka ei heti aukea.”

Kun puhe kääntyy Jokelan uraan, saavutuksiin ja palkintoihin, vastaukset lyhenevät entisestään. Jokela ei saavutuksillaan leveile.

”Vaikea tuohon on itse mitään sanoa. Onhan sitä kaikenlaista tullut tehtyä.”

Niin. Onhan sitä. Jokela ei tavallisuuden tutkimisellaan ole ihan perusmies edes valokuvaajana. Jokelan ansioluettelo on niin pitkä ja monipolvinen, että vastaava löytyy aika harvalta suomalaiskuvaajalta. Valokuvanäyttelyitä, kirjaprojekteja, kotimaisten ja kansainvälisten lehtikuvakisojen voittoja ja palkintosijoja, valtion kuvataidepalkintoa ja niin edelleen.

Toimittajana 1980-luvulla lehtimiesuransa aloittanut Jokela on luonut tunnistettavan kuvaustyylin, jota hän pyrkii vaalimaan päivittäisessä uutistyössä. Tylsistäkin kuvaustilanteista saa tyylinsä näköisiä kuvia, jos on oikeaan aikaan jalkeilla.

”Sattumaa pitää aina toivoa, sitä että jotain yllättävä tapahtuisi. Ja nyt kävi niin. Ei minulla ole tässä kuvassa mitään ansioita. Tiesin vain, milloin pitää olla hereillä ja painaa kameran nappia pohjaan”, Jokela sanoo kuvaillessaan voittosarjan kuvan (sivu 8) syntyhetkeä.

Huumori, tirkistely ja paljastaminen. Sanat toistuvat, kun Jokela puhuu omasta kuvaustyylistään. Lämminhenkinen, piikittelevä tilannehuumori on keskeinen ominaisuus Jokelan tuotannossa. Se korostuu hänen omissa kuvausprojekteissaan ja yhdessä toimittaja Ilkka Malmbergin kanssa Kuukausiliitteeseen tekemissään reportaaseissa.

Jokela on koko uransa ajan kuvannut suomalaista arkea ja paljastanut sitä tavalla, jota hän kuvailee julmaksi.

”Onhan se julmaa näyttää ihmisiä arkitouhuissaan, paljastavasti.”

”Minua kiinnostaa tavallisuus ja arjen tarkkailu. Siinä on jotain kiehtovaa, kun tavallisesta arjesta saa tehtyä sellaisia kuvia, joita joku haluaa katsoa.”

Myös voittosarjan kuvassa on arkea: suomalaisen politiikan arkipäivää, joka ei visuaalisuudellaan hehku. Jokelan mukaan lehtikuvaajan arki sisältää nykyisin lähinnä tiedotustilaisuuksia ja kasvojen kuvaamista. Reportaasikeikkoja on harvemmin.

Tiedotustilaisuudessa aikaa kiinnostavan kuvattavan löytämiselle on Jokelan sanoin ”kaksi kertaa kymmenen sekuntia” – kun tilaisuus alkaa ja loppuu.

”Niissähän ei tapahdu mitään, kun kuvattavat istuvat pulpettien takana. Silloin pitää olla hereillä, kun he tulevat ja lähtevät. Jotain saattaa tapahtua”, Jokela sanoo.

Hyvin vähän tapahtuu myös pienessä amerikkalaiskylässä Table Rockissa. Ja sinne Jokela lähtee maaliskuussa jo seitsemännen kerran kuvaamaan. Jokela on tekemässä kirjaa Table Rockista yhdessä Ilkka Malmbergin kanssa. Kirja käsittelee kylän arkea – kuinkas muuten.

”Eivät he siellä oikein ymmärrä, että mikä siinä kahdensadan asukkaan kylässä meitä oikein kiinnostaa.”

No mikä?

”Se tavallisuus, muuttumattomuus. Mikään ei ole muuttunut vuodesta 1992, kun ensimmäisen kerran kävimme siellä. Vain vaatteista ja autoista näkee, mikä vuosikymmen on kyseessä. Muuten siellä on ihan samanlaista.”

 

Lue myös:

Vuoden kuvajournalisti
Markus Jokela

Tuomariston perustelut: ”Voittajan työt eivät uudista kuvajournalistisia perinteitä, mutta käyttävät niitä osaavasti hyväksi. Oivaltavaa näkökulmien hallintaa ja tilannetajua, lisämerkitysten synnyttämistä sommitelman ja eleiden avulla. Kuvissa näkyy oikean hetken valitsemisen ja kuvalla kertomisen taito. Vuoden kuvajournalistin valinnassa näkyi, kuinka kuvajournalisti voi tehdä kuvajournalismia kattavasti uutisista reportaaseihin omaa käsialaa hukkaamatta.”