Journalismi

Toimittajan armoilla

Näyttelijä Krista Kosonen sekä muusikot Anssi Kela ja Niklas Varisto kertovat kokemuksistaan haastatteluiden antamisesta.

Näyttelijä Krista Kosonen joutui eduskuntavaalien jälkeen keskelle omituista kuplakohua.

Kohu alkoi Helsingin Sanomien jutusta, jossa kulttuurialan vaikuttajilta kysyttiin mielipidettä vaalituloksesta. Kosonen sanoi jutussa, että ei tunne ketään perussuomalaisia äänestänyttä.

Hän sanoi myös, että vaalitulos ei edusta hänen Suomeaan ja arveli elävänsä ”helsinkiläisessä kulttuurikuplassa”. Alkoi kiivas nettikeskustelu. Osassa kommenteista Kosonen leimattiin ylimieliseksi eliitin edustajaksi, joka ei edes halua tuntea perussuomalaisia ja ajattelee heidän olevan rasisteja.

Sitaatit alkoivat elää omaa elämäänsä keskustelupalstoilla ja blogeissa. Toimittajat tekivät jatkojuttuja ja kommentteja. Alkuperäinen viesti hämärtyi.
”Huomasin hyvin nopeasti, että enää ei edes keskusteltu siitä, mitä olin sanonut”, Kosonen toteaa Journalistille toukokuun
lopussa.

Myös toimittajat ottivat kantaa Kososen lausumiin. Esimerkiksi Ilta-Sanomien päätoimittaja Ulla Appelsin totesi pitkässä kolumnissaan, että Kosonen ei kommenteistaan päätellen haluakaan tuntea perussuomalaisia äänestäneitä. Appelsinin mielestä kommenteillaan Kosonen ”osoitti halveksuntaansa kollektiivisesti” sadoilletuhansille äänestysoikeuttaan vaaleissa käyttäneille.

Paljolti positiivista julkisuutta saanut Kosonen osasi odottaa, että jossain vaiheessa on pakko tulla ”jotain paskaakin”.

”Uskon, että minut ymmärrettiin esimerkiksi iltapäivälehdissä tahallaan väärin ja siinä oli populismiakin takana. Uskon, että se oli vain ilkeilyä.”
Kohun aikana Kosonen antoi A-studiolle haastattelun. Hän halusi kertoa, mitä tarkoitti, jos asia oli kerran niin helppo ymmärtää väärin. Hänen mukaansa kuplalausunto oli itsekritiikkiä: hänestä on huono asia, että hän ei satu tuntemaan ketään perussuomalaista. Kososen mielestä kaikkien olisi hyvä havahtua siihen, että oma lähipiiri koostuu usein samalla tavalla ajattelevista ihmisistä.

”Toisaalta uskon, että he, jotka haluavat käsittää väärin, he myös käsittävät väärin.”

Kosonen kertoo, että alkuperäinen juttu oli tiukka tiivistys pitkähköstä puhelinhaastattelusta, ja hänen sanomansa typistyi melko mustavalkoiseksi. Kohua ja sen mittakaavaa hän ei jutun perusteella osannut aavistaa.
 

Kosonen muistaa toisenkin tapauksen, jossa sai tuntea toimittajien työtapojen nurjan puolen. Hänestä tehtiin iltapäivälehteen juttu 30-vuotissyntymäpäivänsä kynnyksellä.
Pitkän, enimmäkseen töihin keskittyvän haastattelun aikana toimittaja kysyi ohimennen, että haittaavatko rypyt. Kosonen tokaisi, että ei. Juttu otsikoitiin ”Krista Kosonen:
rypyt eivät haittaa”.

”Laitoin lehdelle palautteen, että kysytäänkö esimerkiksi Aku Hirviniemeltä, että haittaavatko rypyt. Jutusta tuli sellainen kuva, että olen itse halunnut sanoa, että minua
eivät sitten haittaa nämä rypyt.”

Kososen mielestä naistenlehtien ja iltapäivälehtien rakentama naiskuva on usein tylsä ja yksipuolinen, koska naisilta ja miehiltä kysytään eri asioita. Hän toteaa, että hänestä on tehty monta lehtijuttua, joista hän ei tunnista itseään.

Kososen mukaan jutut ovat yleensä positiivisia, siirappisiakin. Suoranaisia virheitä ei kuitenkaan välttämättä ole. Hänen vierastamansa naiskuva syntyy pienistä sanavalinnoista ja vivahteista: hänestä siinä on vissi ero, kirjoitetaanko esimerkiksi ”Hirviniemi toteaa” vai ”Krista naurahtaa”.

Kosonen on perhehaaveista ja parisuhteista kiinnostuneille toimittajille haastava pala, sillä hän ei puhu julkisuudessa yksityiselämästään. Hän kertoo olleensa todella epäluuloinen toimittajia kohtaan uransa alkutaipaleella.

”Siitä on päästy paljon eteenpäin. Haluan, että ihmiset näkevät työt, jotka olen tehnyt. Ajattelen julkisuutta sellaisena molemminpuolisena pelinä.”
 

Muusikko Anssi Kela on myös saanut osansa toimittajien yllättävistä journalistisista valinnoista. Huhtikuun lopulla Iltalehden kannessa luki, että ”Anssi Kela avautuu isänsä traagisesta kuolemasta”. Kela kertoi haastattelun taustoista Facebook-sivuillaan, koska hänestä lööpistä jäi helposti sellainen kuva, että hän ratsastaa henkilökohtaisella tragedialla myydäkseen uutta levyään.

Kelan mukaan hänellä ei ole mitään tarvetta avautua isänsä kuolemasta, vaan siitä kysyttiin haastattelussa. Hänen isänsä kuoli auto-onnettomuudessa vuonna 1985.

Kela kertoo Journalistille, että hän arveli jo haastattelua antaessaan, että asia vedetään kärkeen. Hän tietää, että lööpit tekee joku muu kuin haastattelun tehnyt toimittaja. Hän on huomannut, että samat aiheet kiertävät otsikoissa.

”Aina muutaman vuoden välein isä kaivetaan haudasta.”

Hämmentävin tapaus Kelalle sattui vuonna 2008. Hän kertoi haastattelussa tuoreen romaaninsa sosiaalisesti kyvyttömästä päähenkilöstä ja oli tutkinut kirjoitustyön taustaksi aspergerin syndroomaa. Haastattelussa hän totesi leikkimielisesti, että asperger-oireet sopivat häneen. Iltalehden kannessa luki ”Anssi Kela pelkää: aivohäiriö varjostaa loppuelämää!”

”Sitten rupesi tulemaan huolestuneita puheluita sukulaisilta, ja ihmiset esittivät surunvalitteluja mutsille, kun pojalla on vakava aivohäiriö.”

Kelan mielestä lööpeillä on isompi merkitys kuin itse jutulla, koska suurin osa ihmisistä muodostaa käsityksensä niiden perusteella lukematta juttua.
Yleisesti kirjoittavat toimittajat hoitavat leiviskänsä Kelan kokemuksen mukaan kunnialla. Hän ei koe, että hänen sanomisiaan olisi itse jutuissa vääristelty. Sitaatteja hän on joutunut oikomaan harvoin.

Suomalaista popmusiikkia soittavan Egotrippi-yhtyeen kitaristi ja toimittaja Niklas Varisto on vuosien varrella ollut paljon tekemisissä toimittajien kanssa.
Hän ei aina ole tunnistanut itseään suorista sitaateista. Varisto uskoo, että kyse on ollut viattomista virheistä: bändihaastattelussa hänen suuhunsa on laitettu jonkun muun haastateltavan sanomiset tai muuten ymmärretty väärin. Ehkä toimittajalla on ollut kiire, tai hän ei ole käyttänyt nauhuria, Varisto miettii.

Hänellä on sisäpiirin näkökulma haastatteluiden tekoon, sillä hän on toimittaja itsekin yli 20 vuoden kokemuksella. Hän on työskennellyt muun muassa STT:ssä. Varisto pitäisi uhkarohkeana lähteä tekemään pitkää haastattelua ilman nauhuria.

Hän arvelee, että kysymys on ammattitaidosta, kokemuksesta ja muististakin. Hänestä väärinymmärrysten välttämiseksi pitäisi joko pystyä kuuntelemaan keskustelu uudelleen tai pyytää haastateltavalta tarvittaessa tarkennusta jälkeenpäin.

”Pitää olla sillä tavalla uskollinen, että ei keksi omia sitaatteja sen perusteella, miten muistelee, että haastattelussa sanottiin.”

Toimittajataustansa takia Varisto seuraa uutisvirtaa kriittisesti, koska tietää, että uutisia tehdään kiireessä. Hän hämmästelee, miten kritiikittömästi sosiaaliseen mediaan linkitettyjä juttuja luetaan.

”Aika paljon jutuista haetaan vahvistusta omille näkemyksille.”

Varisto tunnistaa kuplakeskustelusta ajalle tyypillisen ilmiön, jossa yksittäiset sanomiset lähtevät leviämään internetissä kulovalkean tavoin. Hänestä printtimedia soveltuu parhaiten harkitusti kirjoitetuille jutuille, ei nopeaan raflaavien otsikoiden tuotantoon.

Hän huomauttaa, että suorassa radio- tai televisiohaastattelussa toimittaja ja haastateltava ovat tasapuolisessa roolissa, kun keskustelu on kaikkien kuultavissa. Printissä toimittajan valta ja vastuu jutun kehystäjänä korostuvat.

”Kirjoittavalla toimittajalla on suuri vastuu siitä, että tilanne ei vääristy ja ettei se, mitä on sanottu, kärjisty väärällä tavalla.”

Variston mielestä nopeus on journalismin vihollinen. Kiireessä saatetaan joustaa faktojen tarkistuksesta ja huolellisesta pohdinnasta. Varisto on miettinyt, halutaanko juorulehdissä edes tarkistaa faktoja, jos kohu poikii klikkauksia ja jatkojuttuja monta päivää.

”Jos asia olisi alun perin tutkittu perin pohjin, ehkä se ei olisi niin mustavalkoinen, miltä aluksi vaikuttaa.”

Variston mielestä on selvää, että haastateltavakaan ei ole ”syyntakeeton”. Kaikki mitä haastattelussa sanoo, on mahdollista käyttää. Toimittajalla on valta päättää, mitä juttuun poimitaan. Raflaavan otsikkorevittelyn uhriksi Egotrippi ei Variston mielestä ole joutunut.

”Ei meistä ehkä niin raflaavia otsikoita saa, eikä ehkä monesta muustakaan vääristelemättä tai kärjistämättä asioita.”
 

Usein kohuja aiheuttavat yksittäiset sitaatit, joiden syntyprosessista lukija tietää vain vähän. Toimittaja ja tutkija Lauri Haapanen tekee Helsingin yliopistossa väitöskirjaa
puheen muokkaamisesta sitaateiksi lehtijuttuihin. Hän kaipaisi avoimuutta lukijoiden suuntaan siitä, miten sitaatit syntyvät.

Tavallinen lukija käsittää suoran sitaatin sanatarkkana lainauksena. Näin puhuvat Haapasen mukaan myös alan oppaat ja toimittajat. Haapasen tutkimissa jutuissa sitaatteja muokattiin kuitenkin välillä rajustikin.

”Siellä oli joitain pätkiä, joita ei haastattelussa ole sanottu ollenkaan.”

Haapasen mukaan hänen haastattelemillaan toimittajilla oli muokkauksille perustellut syyt. Muokkauksella selkeytettiin haastateltavan sanomaa tai terävöitettiin jutun kerrontaa. Sitaateilla luonnehdittiin puhujaa ja tuotiin uskottavuutta jutussa kerrotuille faktoille. Puhekieli muokattiin yleensä yleiskieleksi.

Haapanen muistuttaa, että myös konteksti vaikuttaa sitaatin tulkintaan. Hän kertoo esimerkin Helsingin Sanomien Tapanilan raiskaukseen liittyvästä uutisoinnista maaliskuulta. Juttu ei kuulu Haapasen tutkimusaineistoon. Uutisjutussa rikoskomisario Jyri Hiltunen sanoi, että uhriksi joutunut ”nainen ei loukkaantunut fyysisesti vakavasti tapahtuneessa”.
Päivää myöhemmin HS.fi:ssä ilmestyi kolumni otsikolla ”Eikö poikajoukon tekemä raiskaus tuo vakavia fyysisiä vammoja?”, jossa viitattiin Hiltusen kommenttiin.

”Jos poliisi todella vähätteli uhria, miksi sitä ei ollut kirjoitettu juttuun selvästi? Tai jos poliisi ei vähätellyt, miksi kommentti otti vahvasti sen kannan,” Haapanen ihmettelee.
Haapanen oli yhteydessä uutisjutun kirjoittaneeseen toimittajaan, joka kertoi, että sitaatti oli sanatarkka vastaus kysymykseen ”loukkaantuiko uhri vakavasti tapahtuneessa?”. Toimittaja kertoi Haapaselle tulkinneensa vastauksen neutraaliksi ja pyrkineensä sen sellaisena uutiseen kirjoittamaan.

Haapanen ihmettelee, miksi saman lehden toinen toimittaja käytti sitaattia kolumnissaan esimerkkinä vähättelystä. Hän kuitenkin korostaa, ettei halua tuomita kenenkään toimintaa, koska mitään virallista säännöstöä sitaattien käsittelyyn ei ole.

Poliisin yksittäinen kommentti aiheutti vilkkaan keskustelun kommenttipalstoilla ja somessa. Journalistin tavoittama Hiltunen ei halunnut kommentoida tapausta.

Haapasen mielestä yksi ratkaisu avoimuuden lisäämiseksi olisi julkaista haastattelunauhoja netissä. Tällöin lukijalla olisi mahdollisuus päästä alkuperäisen keskustelun äärelle ja arvioida, millaisen vuoropuhelun tulos huomiota herättänyt sitaatti oli.

”Se voisi toimia joidenkin, mahdollisesti ristiriitoja aiheuttavien asioiden kanssa. Mutta olisi naiivia ehdottaa, että kaikkien nauhojen pitäisi olla netissä.”
Haapasen mukaan on selvää, että sitaatteja muokataan: se on usein palvelus sekä haastateltavaa että lukijaa kohtaan, sillä puhuttu kieli on hyvin erilaista kuin kirjoitettu kieli.

Jutuilla on tiukat määrämitat, johon rönsyilevästäkin puheesta tehdyt sitaatit on mahdutettava.
Haapanen on havainnut, että sitaattien muokkauskäytännöistä ei puhuta edes toimituksissa. Hän kaipaisi keskustelua käytännöistä ja niiden kommunikointia ja perustelua myös lukijoille.

Lue Niklas ”Skele” Variston pikakirjoittajataustasta!

Kuvat:

Näyttelijä Krista Kosonen joutui vaalien jälkeen keskelle kohua, kun toimittajat ryhtyivät tulkitsemaan hänen lausuntojaan.

Muusikko ja toimittaja Niklas Varisto pystyy tallentamaan paperille jokaisen puhutun sanan.