Suomalaisen median muslimiongelma

Kun Julkisen sanan neuvosto viime elokuussa antoi langettavan tuomion lauseesta, ”Koraanin mukaan muslimi voi naida kristityn tai juutalaisen”, olin puulla päähän lyöty.

JSN vaati Kainuun Sanomia oikaisemaan tämän väitteen, koska neuvoston mukaan ainoastaan muslimimies voi naida kristityn tai juutalaisen, mutta nainen ei.

Tämähän ei pidä paikkaansa. Itse olen asunut muslimienemmistöisissä Kaakkois-Aasian maissa, ja tunnen sieltä monenlaisia pariskuntia. Musta orkidea -kirjani päähenkilö on musliminainen, joka on nainut alun perin kristityn miehen. Ja sen verran tunnen Koraaniakin, että tiedän sen olevan vähintään yhtä monitulkintainen kuin Raamattu.

Podin JSN:n päätöstä monta päivää. Olin surullinen, suorastaan huonovointinen. Siinä meni samalla kertaa päreiksi monta asiaa, joihin uskon: sananvapaus, uskonnonvapaus ja ihmisoikeudet.

Suomen poikkeuksellisen hyvä sanavapaustilanne perustuu suurelta osin siihen, että meillä on toimiva journalistinen itsesääntelyjärjestelmä, jonka kulmakivi on JSN.

Kun tärkein itsesääntelyelimemme alkaa esittää dogmaattisia uskonnontulkintoja, jotka kaventavat ihmisoikeuksia, se imee hapen ilmasta, jota journalismi hengittää. Se heikentää JSN:n uskottavuutta, johon journalistinen vapautemme perustuu, ja se vaarantaa ihmisoikeudet tuottaessaan yhteen kansanryhmään kohdistuvia Suomen lain vastaisia sääntöjä.

Pahempaa oli tulossa. Charlie Hebdo -iskun jälkeen kaikista maailman ihmisistä juuri JSN:n puheenjohtaja Risto Uimonen totesi Helsingin Sanomille, että iskussa kohtasi ”kaksi demokratiakäsitystä, länsimainen ja islamilainen, jotka eivät ole yhteen sovitettavissa”.

Väite oli paitsi virheellinen myös tulkittavissa muslimien kollektiiviseksi syyllistämiseksi.

Viime vuosien huolestuttavimpia ilmiöitä on ollut muslimivastaisuuden nousu Euroopassa. Suomessakaan ei ole 1930-luvun jälkeen ollut yhtä voimakasta yhteen kansanryhmään kohdistuvaa kielteisen julkisuuden aaltoa kuin netissä jylläävää muslimiviha.

Suomessa uutistoimittajat ovat toki olleet tarkkoina siitä, etteivät vastuuta kaikkia muslimeja ääriryhmien teoista, mutta pullosta päässyt islamofobian henki häivähtelee journalismissa muilla tavoilla.

Verkkosivujen kommenttiketjuista ei siivota edes selvää kansanryhmää vastaan kiihottamista. Näitä mielipiteitä ruokitaan kolumneilla, joissa esitetään yleistyksiä siitä, mitä islam on ja ei ole, ja mitä kaikkien muslimien pitäisi tehdä estääkseen ääriryhmien pahat teot.

Kaiken lisäksi pilakuvapiirtäjiin kohdistuneet terrori-iskut ovat saaneet monet toimittajat ajattelemaan, että sananvapauden korkein muoto on muslimien pilkkaaminen.

Kaikki tämä saattaa lopulta olla pienempi ongelma Suomessa asuville muslimeille kuin toimittajille. Kaikki mikä banalisoi sananva-pautta ja kaventaa ihmisoikeuksia, pilaa juuri sitä ilmaa, jota journalismi hengittää.