Liian kiltisti sanottu

Kotimainen satiiri ei juuri rajoja koettele. Pariisin terrori-iskujen jälkeen suomalaiset saattoivat osoittaa joukolla solidaarisuutta uhreille #jesuischarlie-tunnuksin. Charlie Hebdo -lehden kaltaista räävitöntä ja loukkaavaa huumoria meillä ei kuitenkaan julkaista. Länsi-Euroopan kollegoihin verrattuna olemme kilttejä, sanovat satiiria työkseen kirjoittavat.

”Meillä ei ole Ranskan tai Iso-Britannian pitkää traditiota naurulle, keisarin uusien vaatteiden hahmottamiselle ja sille, että sivistyneeseen keskusteluun voi kuulua muutakin kuin itsensä kunnioitus ja muiden pelko”, kolumnisti ja muun muassa Presidentin kanslia -sarjaa käsikirjoittanut Jyrki Lehtola sanoo.

”Me olemme totinen, tuvassaan mutiseva epävarma kansa, jolle nauru tarkoittaa liian helposti asian ohi menemistä.”

Mistä se johtuu?

Satiirin historia Suomessa ei ole pelkkää pehmoilua. 1900-luvun alkupuolen pilalehtien huumori oli henkilöön menevää, raakaa ja poliittista, Helsingin yliopistolla kirjallisuuden tutkijana työskentelevä dosentti Sari Kivistö kertoo.

”Ne eivät olleet mitään vappupörriäisiä.”

Kivistö on toinen pari vuotta sitten julkaistun Satiiri Suomessa -kirjan tekijöistä. Hänkin pitää länsieurooppalaisen satiirin perinnettä kotimaista kärkevämpänä.

”Suomessa pakinatyyppinen, turiseva huumori on tyypillisempää.”

Kivistön mielestä satiirista on tullut viihteellisempää. Osaltaan se voi johtua siitä, että politiikka on henkilöitynyt. Poliitikon persoona ja ulkonäkö nostetaan tikun nokkaan sen sijaan, että arvioitaisiin hänen toimintaansa.

”Satiirin pitää olla terävää, mutten pidä terävänä sitä, että televisio-ohjelmassa kuvataan pääministeri vessassa”, Alivaltiosihteerin Pasi Heikura sanoo.

Pitkän linjan huumoriryhmän jäsen tosin uskoo, että satiirin onkin oltava hauskaa ja viihteellistä, jotta ihmiset sitä katsoisivat. Se kuuluu asiaan, etenkin jos satiiria tehdään television viihdeohjelmapuolella.

”Paljon on kuitenkin tekijöistä kiinni. Nykyään stand up -komiikka on noussut vähän, mutta sielläkin uusinta ja parasta ovat niin kutsutut roastit, mikä vaikuttaa koulukiusaamisen tuotteistamiselta.”

Alivaltiosihteerin komiikan tavoite on naurattaa ja saada ajattelemaan. Se ei onnistu, jos kuulija suuttuu. Siksi Heikura pitää loukkaamista epäonnistumisena.

Heikuran mukaan Alivaltiosihteerin tekeminen on omanlaisensa journalistinen prosessi, jossa tärkeisiin asioihin yritetään löytää mielenkiintoinen, uusi kulma. Samalla periaatteella toimii genren tulokas, HSTV:n Uutisraportti. Viikoittaisen, satiirisen uutiskatsauksen takana on toimittaja Tuomas Peltomäki, joka ”pölli” konseptin Yhdysvalloista tavoitteenaan epäonnistua siinä mielenkiintoisella tavalla.

”Saamme perverssiä mielihyvää siitä, että otetaan aiheeksi joku valuuttarahasto ja tehdään siitä ratkiriemukas juttu. Toki tartumme siihenkin, jos joku on sanonut jotain ääliömäistä, mutta emme me halua tehdä mitään hihittelyä.”

Uutisraportin lopputeksteissä mainitaan kuuden tekijän joukko, joista kaikki tekevät työtä myös vakavina toimittajina. Hesarilaisten asiantuntemus antaa satiirille vahvan pohjan.

Peltomäen teoria on, että kotimainen satiiri olisi terävämpää, jos käsikirjoittajat yhdistäisivät voimansa toimittajien kanssa.

”Toimittajat tietävät kaikesta kaiken, mutta paahtavat sitä sarkaa. Hyvän kerrontatavan osaajat eivät taas ole olleet saunassa pääministerin avustajan kanssa tai seuranneet makrotaloutta 25 vuotta.”

Kaikki Uutisraportissa kerrottu on Peltomäen mukaan totta. Hän ei usko, etteikö ohjelmassa voisi käsitellä mitä aihetta tahansa, jos kulma on ammattitaitoisesti valittu. Ulkonäön pilkkaamiseen hän silti vetää rajan.

”Me emme tee sitä, koska se on aina todella junttia. Emme ole mitään koulukiusaajia.”

Ylittyykö kiusaamisen ja pilkan raja sitten siinä, että perustaa toisen nimissä Twitter-tilin, jossa irvailee muun muassa tämän avioliitosta? Imagen Mäntyniemen herra -hahmo parodioi tasavallan presidenttiä sekä lehdessä että Twitterissä.

”Image on vapaampi julkaisualusta kuin moni muu. Muualla presidentti ei voisi toistuvasti esimerkiksi haaveilla huumeista”,
nimimerkin takana oleva kirjoittaja kertoo.

Hän ei usko suututtaneensa ketään, sillä epäilee, ettei Sauli  Niinistö edes tiedä palstasta.

Jyrki Lehtola ei pidä pilkan ja terävän satiirin rajapinnalla tasapainoilua vaikeana.

”Ei, jos itsellä on edes hämärät kriteerit syyntakeettomuudelle, pienuudelle ja sen tapaiselle asioille. Satiiri saa tietenkin loukata, mutta ei se ole itsetarkoituksellista. Täällä on paljon loukkaavampiakin asioita kuin tekstit, joilla yritetään nauraa sille, että täällä on aika paljon loukkaavia asioita.”

Mäntyniemen herra palaa kansanluonteeseen.

”Me olemme totisten väitelauseiden kansa, ja nekin käsitämme suuttuneina väärin.”

Ketkä tästä totisesta kansasta tekevät sitten parasta tai rohkeinta satiiria?

Haastateltavilta maininnan saavat Lehti, Ville Ranta, Elias Koskimies, Atte Järvinen, Susanna Kuparinen sekä ”tuoretta kalaa toreilla ihmisille kauppaava ihmisvihaaja Pentti Linkola”.

Mäntyniemen herra muistelee hymyilleensä pari kertaa myös Ihmisten puolueelle ja Presidentin kanslialle.

Alivaltiosihteerin Heikura viittaa mielestään helpoimpaan ja suosituimpaan vastaukseen ”ne tekevät sen itse”.

”Eduskunnassa ja valtioneuvostossa tehdään Suomen vaarallisin ja terävin satiiri.”

Uutisraportin Peltomäki muistuttaa, että netti on täynnä rohkeaa satiiria.

”Meemit ja giffit, nehän sitä on. Paras satiiri tulee hahmottomalta, ratkiriemukkaalta ja vähän nörtähtävältä massalta.”

Netissä kuka tahansa voi olla Charlie.