Ei tullut herraa, tuli toimittaja

Maastoauton pomppiva, monituntinen kyyti oli tuonut minut ja Diaconia-järjestön edustajat syrjäiseen Mirafloresin vuoristokylään Andeilla alkuvuodesta 2010. Olin Perussa ulko­ministeriön apurahan turvin tutustumassa Kirkon ulkomaanavun rahoittamaan hankkeeseen. Sen tavoite oli kohentaa syrjäseudun tyttöjen asemaa.

Olin joukon ainoa ei-perulainen, ja havahduin olevani huomion keskipiste heti, kun ­astuin ­kylätaloon, jossa projektista kerrottaisiin. Minua lähestyi kaksi pikkulasta, jotka ojensivat syliini komean kukkapuskan poskipusujen kera.

Ymmärsin, että kylään ei ollut odotettu tule­vaksi toimittajaa vaan rahoittajan edustajaa, varmaankin oikein suomalaisesta ministeriöstä. Reppureissaajan näköinen olemukseni saattoi kummastuttaa. Kyläpäällikkö kiitteli rahoittajia ja kertasi saavutuksia.

Neljännen virallishenkisen puheen jälkeen vilkaisin kysyvästi yhteyshenkilööni. Hän nyökkäsi merkiksi, että nytpä sitten olisi vastaus­vuoro.

Entä kuinka aloittaa? Isännät olivat luetelleet ritirimpsut eturivissä istuneiden nimiä ja titteleitä, joille myös sanansa osoittivat.

En tietenkään avainsanoja ehtinyt opetella, puhumattakaan arvojärjestyksestä. Päätin nyökkäillä joka suuntaan ja kuitata alkulitaniat varman päälle:

”Señores y señoras…”

Muutamalla sanalla oikaisin käsitykset statuksestani kohdalleen: korostin olevani journalisti ja kirjoittavani suomalaisille siitä, mihin heidän yhteisvastuukolikkonsa menevät.

Taisin selviytyä, sillä tervehdykseni jälkeen poru­kalla oli kiire ruokapöytään. Tarjolla oli grillattua marsua. Loppupäivän sain keskittyä työntekoon. Koko aikana en kuitenkaan osannut ratkaista, mihin kukat sylistäni laittaisin.

Mitä sinulle on sattunut ja tapahtunut? Lähetä tarinasi osoitteseen journalisti@journalistiliitto.fi