Tunteet koukuttavat, mutta meille tekee hyvää oivaltaa itse

Suosikkisarjan lopettaminen raivostutti. Presidentin käytös närkästyttää. Karmea rikos järkyttää.

Median kuluttaminen on nykyään usein valmiiksi tarjoiltujen tunteiden keskellä elämistä. Näitä tunteita tarjoilemme yleisölle me journalistit. Kerromme joka päivä, mitä mistäkin tapahtumasta pitäisi tuntea tai ajatella.

Mediassa on myös paljon analyyseja, jotka auttavat meitä rakentamaan maailmankuvaamme. Kokeneen taloustoimittajan kolumni yrityskauppojen seurauksista tai ulkomaankirjeenvaihtajan kommentti vaaliasetelman taustoista auttaa asettamaan uutiset kontekstiinsa.

Joskus jutut laaditaan kuitenkin niin, ettei luki­jalla ole mahdollisuutta pysähtyä miettimään, ­mitä hän itse asiasta ajattelee. Tunne kun on jo tarjoiltu hänelle valmiina ja se vie mukanaan.

Ihmisen aito mielipide voi yleensä muodostua vasta silloin, kun hänellä on aikaa ajatella lukemaansa tai kuulemaansa: Mitä minä ajattelen tästä, miten tämä tieto asettuu osaksi maailmankuvaani? Millaisia tunteita uutinen juuri minussa herättää?

Valmiina tarjoiltu tunne tietysti houkuttaa, ja sitten me saamme rientää yhä uuden tunteen luo.

Tarjoillusta tunteesta toiseen syöksyminen on kuitenkin uuvuttavaa. Tämä näkyy esimerkiksi uutis­ten välttelyä käsittelevien tutkimusten tuloksissa. Reuters-instituutin vuosittaisen tutkimuksen mukaan uutisten välttely on Suomessakin lisääntynyt. Iso osa uutisista kiinnostuneistakin kertoi välttelevänsä uutisia ainakin satunnaisesti.

Sosiaalinen media tarjoilee meille valtavan määrän tunteita koko ajan: rakasta, ihastu, inhoa, ­vihaa! Varsinkin vihaa on enemmän kuin rakkautta.

Pikatunteet tuottavat vääjäämättä ajatuksia, ­jotka synnyttävät puhetta – ja puheiden jälkeen tulevat teot. Äskeisestä luettelosta jokainen voi poimia ne tunteet, joiden ajattelee yhteiskunnassamme muuttuneen viime aikoina eniten ­teoiksi.

Me ihmiset luomme ympäröivän todellisuutemme teoillamme ja käytöksellämme joka päivä. Journalisteilla on monia muita suurempi valta siihen, millainen ympäristömme on. Onko se paikka, jossa on mahdollisuus pysähtyä uutisen äärelle ja pohtia sitä? Vai onko ympäristömme paikka, jossa uutisointi menee suoraan tunteisiin ja valittu tunne tarjoillaan valmiina? Se koukuttaa lukijaa, mutta myös ahdistaa ja kuormittaa. Ulkoa annettu ajatus tai tunne ei ole oma.

Joskus tunne jättää jäljen, vaikka sen luonut ­”tieto” ei edes olisi totta. Vaikka ihminen ei uskoisi presidenttiehdokkaan valetta siitä, miten Springfieldissä syödään koiria ja kissoja, tunnereaktio jää kehoon.

Me – sinä ja minä – olemme sekä median kulut­tajia että sen tekijöitä. Me olemme osa mediayleisöä ­samalla, kun tuotamme itse kaiken suomalaisen median julkaiseman sisällön. Me siis luomme oman mediaympäristömme, mutta luomme myös sen ympäristön, jossa muut suomalaiset mediaa kuluttavat.

Mitä jos uutisoisimme yhä useammin niin, ­että yleisöllä on mahdollisuus pysähtyä, ajatella, täydentää maailmankuvaansa ja saada ehkä oivallus?

Mitä jos antaisimme yleisön tuntea ­itse?

Silloin kun emme tarjoa lukijalle tai ­katsojalle valmista tunnetta, hän tutkii uutisen ja ajattelee. Silloin kun annamme hänen ajatella, häneen on vaikeampi vaikuttaa esimerkiksi valeuutisilla.

Meillä on suuri valta, jota käytämme ihmisiin joka päivä. Voimme auttaa heitä ymmärtämään ja oivaltamaan. Ja tuntemaan yhä useammin myös syventäviä ja positiivisia tunteita. Uskon, että se heijastuu ympärillemme myös kauniina puheena ja lopulta hyvinä tekoina.