Kollega kiroili äänekkäästi Helsingin Sanomien infossa. Juuri päättyneet muutosneuvottelut ja organisaatiouudistus olivat johtaneet siihen, että ylpeästä kirjoittajasta tulisi editoiva toimittaja – hänen sanojensa mukaan ”oikolukija”.
Tapauksesta on nyt vähän yli kymmenen vuotta. Kollegan tuska oli helppo ymmärtää, mutta samalla olin hieman loukkaantunut. Olin aloittanut journalistisen urani oikolukijana ja tehnyt sen jälkeen töitä editoijana. Parahdus ei tehnyt kunniaa kummallekaan ammattikunnalle.
Tapaus tuntui symboloivan myös jotain laajempaa. Suuri osa suomalaisesta mediasta ei nimittäin ole osoittanut viime vuosikymmeninä kovin hääviä ymmärrystä huolellisen editoinnin merkityksestä varsinkaan uutistyössä.
Juttujen läpikäyntiin tarkoitetut kierrokset ovat vähentyneet pikkuhiljaa mediataloissa.
Ensin oikolukijat katosivat ja viimeistelyvastuu kaatui editoijille. Sittemmin monet julkaisut ovat panostaneet digisiirtymään vähentämällä editointiväkeä varsinkin painotuotteista – tekstithän on jo viimeistelty digipuolella, josta ne vain sujahtavat printtiin, eikö vain?
Tämä malli voisi teoriassa toimiakin, mutta samalla uutiskilpailu on koventunut. Sellaiset teesit kuin ”olemme mieluummin huolellisia kuin nopeimpia” ja ”kiireellinenkin uutinen editoidaan kuntoon mahdollisimman pian julkaisun jälkeen” alkavat olla pelkkiä muistoja.
Printtiin sujahtamisen toimivuutta voi puolestaan tiedustella lukijalta, joka on juuri löytänyt painetusta lehdestä ”lue lisää tästä linkistä” -tekstin.
Myös pienemmällä henkilöstöllä voisi saavuttaa parempia tuloksia. Miksi editointi jää silti usein muun tekemisen jalkoihin ainakin uutistoimituksissa? Syitä on ainakin kolme:
1. Koulutus ja perehdys unohtuvat.
2. Kiireinen työnkuva on täynnä kaikenlaista muutakin.
3. Joistain ihmisistä ei vain ole editoijaksi.
Usein toimitusten johdolta tuntuu unohtuvan, että editointi on erityisosaamista. Hyvä kirjoittaja ei automaattisesti ole hyvä editoija. Laadukkaassa editoinnissa yhdistyvät taidot, viitseliäisyys ja uskallus.
Mediassa suhtautuminen editointiin on helposti kaksijakoista. Useat uutismediat ovat tunnistaneet tarpeen tehdä niin sanottuja premiumjuttuja, pitkää ja erityisen laadukasta – journalistipalkintojen ehdokasainesta. Lehdet ovat perustaneet sitä varten alabrändejä, kuten IS Extra, HS Ytimessä ja Iltalehti Plus, joissa työskentelee yleensä keskimääräistä parempia editoijia. He saattavat aloittaa työnsä juttujen parissa ennen kuin tekstiä on kirjoitettu merkkiäkään ja tekevät kirjoittajan kanssa useita parannuskierroksia ennen jutun julkaisua.
Isommat projektit saavat erikoistunutta huolenpitoa myös Ylellä, kertoo toimittaja Janne Toivonen.
”Uutistyössä keskitytään enemmän kirjoitusvirheisiin, tekstin järkevään etenemiseen ja otsikointiin. Syvälliseen rakenteen hiontaan ei siinä hirveästi ole aikaa.”
Samaa sanoo Iltalehden toimittaja Heini Kilpamäki.
”Toivoisin enemmän editointia muuhun kuin pelkkään lopputuotteeseen. Editointi voisi olla jutuissa mukana tiiviimmin alussa ja keskikohdassa. Mutta toisaalta en tiedä, miten ihmeessä siihen olisi kiireisessä iltapäivälehdessä aikaa.”
Moni media tuntuu siis luottavan siihen, että lukija kestää päivittäistuotannon rosot ja rönsyt ja odottaa todellista laatua vasta premiumiksi merkityiltä jutuilta. Vuosien kokemukseni lukijapalautteesta ei kuitenkaan tue tätä oletusta: moitteita tulee kaikenkokoisista teksteistä.
Runsaan kymmenen vuoden takainen uudistus toi Helsingin Sanomiin kymmenien työntekijöiden editointiyksikön, josta jotkut puhuivat ”editoija-armeijana”. Uudistuksen tavoite oli tehdä uutiseditoinnista ammattimaisempaa.
Aiemmin iltadeskien editoija- ja tuottajavuoroissa olivat kiertäneet osastojen kirjoittavat toimittajat. Perimätiedon mukaan yksi syy tähän oli ollut se, että he saisivat hektisen uutistyönsä lomassa hieman vetää henkeä. Lopputulos oli kauniisti sanottuna vaihteleva.
Valitettavasti editoija-armeijakin marssi varsin eritahtisesti. Osastolle oli päätynyt vasten tahtoaan muitakin kuin infossa kiroillut kollega. Koulutusta tai perehdytystä ei juuri ollut, ja väki vaihtui edelleen usein. Joskus tekstien virheet suorastaan lisääntyivät: eräskin kirjoittaja sai paljon vihaista palautetta juttuunsa ilmestyneestä muodosta ”Thaimaaseen”.
Sittemmin Hesarin editointipestit on pyritty vakioimaan muun muassa toimitussihteerin nimikkeen alle, mutta varsinaista täydennyskoulutusta on ollut tarjolla heikosti.
Suomalaisia uutistoimituksia vaivaa usein myös se, että valtaosan teksteistä käy läpi joku, jonka toimenkuva on jo valmiiksi tukossa. Siihen voi kuulua esimerkiksi uutistyön johtamista, henkilöstöasioiden hoitoa, juttujen tilausta ja kaikenlaista ”tulipalojen sammuttelua”.
Kun Helsingin Sanomissa tehtiin pari vuotta sitten pieni selvitys siitä, mihin verkkodeskin tuottajien työaika menee, jotkut heistä arvioivat editoinnin osuudeksi kymmenisen prosenttia. Arvio on hyvin linjassa sen kanssa, mitä olin itse havainnut heidän editoimiensa juttujen versiohistoriasta: niukkoja olivat muokkaukset.
Olen usein unelmoinut siitä, että toimituksiin palkattaisiin editoijiksi kautta linjan kustannustoimittajia. Se ei ehkä ole realismia, mutta miten muuten jälkeä voitaisiin parantaa?
Ainakin työkaluissa olisi parannettavaa. Ehkä jo lähivuosina tekoäly tuo tarkistusvälineisiin enemmän kontekstin tajua, mutta niiden luotettavuus ja integrointi toimitusjärjestelmiin vaativat vielä paljon kehitystyötä.
Resursointikin on lopulta kiinni vain tahdosta. Iltalehden Heini Kilpamäki kiittelee toimituksen johtoa siitä, että pari vuotta sitten toimitus perusti ykkösuutispäällikön rinnalle editoivan uutispäällikön tehtävän, joka keskittyy vain juttujen ehostukseen ja palautteen antamiseen.
Entä sellainen malli, jossa toimituksen johto kehottaa vuodesta toiseen kirjoittajia tekemään niin valmista, ettei editointiin ole tarvetta? Kilpamäki ei pidä ajatusta uskottavana.
”Jokainen toimittaja tarvitsee editointia.”
Kirjoittaja työskenteli pitkään Helsingin Sanomissa editoijana, kielenhuoltajana ja kirjoittajana.
