Suomen kansa kokoontuu jälleen tv:n ääreen seuraamaan, kuinka entiset ja tulevat ministerit repivät vaalipaneeleissa toisensa kappaleiksi parhaaseen katseluaikaan.
Toimittajien tehtäväksi jää keskeyttää poliitikon raivoama unelmahöttö, jotta vieruskaverikin pääsee välillä huutamaan.
Se ei kuitenkaan riitä. Eikä riitä sekään, että toimittaja kysyy poliitikoilta kysymyksiä ja raportoi vastaukset. Eritoten vaalien alla journalistien pitää ryhtyä lapiohommiin.
Kuten kaikissa 2000-luvun vaaleissa, medialle tärkein aihe on tälläkin kertaa talous ja leikkaaminen. Kuinka paljon puolueesi aikoo leikata?
Voimme onnitella itseämme. Olemme viimeisiä Euroopan valtioita, joissa media pitää hyvänä ideana hyökätä ilmastokatastrofia ja kasvavaa eriarvoisuutta vastaan leikkaamalla. Hyvä me, olemme erityisiä!
Poliitikot vastaavat kuuliaisesti median kysymyksiin ja kertovat, paljonko ensi kaudella leikkaavat. Me journalistit emme kuitenkaan ole erityisen hyviä purkamaan poliitikoilta saamiamme vastauksia. He kertovat leikkaussummat, mutta mitä me kerromme yleisölle?
Kansalaisen näkökulmasta leikkaustalkoot näyttäytyvät mediassa aaltoilevina graafikäppyröinä sekä numeroina erilaisissa sarakkeissa. Raportoimme leikkauslistoista, joissa vilisee kuusinumeroisia lukuja. Kansalaista luvut eivät kosketa.
Helsingin Sanomien politiikan toimittaja Teemu Muhonen kannusti poliitikkoja kohteliaasti jo viime vuoden puolella kaivamaan vähitellen vaaliohjelmistaan konkretiaa.
Mitä tarkoittaa demareiden epämääräinen mumina sopeutuksista? Kenen verotus kiristyy? Kokoomus on luvannut olla kajoamatta sosiaali- ja terveyssektoriin tai koulutukseen. Jotenkin puolue aikoo leikata miljardeja ilman, että niihin kosketaan, ja samalla keventää verotusta.
”Olisi suotavaa kertoa äänestäjille edes suuntaa-antavasti kohteista”, Muhonen toivoo jutussaan.
Sopeutukset ja leikkaukset eivät ole nappikauppaa. Valtion budjetissa mittari ei edes värähdä alle sadalla miljoonalla.
Ikävä kyllä konkretiasta ollaan edelleen kaukana, kun vaaleihin on enää alle kuukausi.
Journalistien on siis ryhdyttävä töihin. Hyvä alku on se, että otamme puolueiden vaaliohjelmat ja varjobudjetit tosissaan. Miltä Suomi ihan oikeasti näyttää, jos ne toteutuvat?
Median on avattava, mitä kuusinumeroiset luvut tekevät äänestäjän elämälle. Mitä leikkaukset ja sopeutukset tarkoittavat arjessa? Millaisessa Suomessa elämme, kun käppyrät muuttuvat laeiksi ja toimenpideohjelmiksi?
Jos poliitikko ei suostu antamaan leikkauskohteita, on journalistin velvollisuus konkretisoida äänestäjälle leikkausten ja sopeutusten mittakaava ja näyttää, millainen tulevaisuuden Suomi puolueiden ohjelmista aukeaa.
Toimittaja voisi vaikka laskea, voiko maahanmuuttoa rajaamalla oikeasti kustantaa ”etnisille suomalaisille” paremmat koulut ja terveyspalvelut.
Journalisti voisi avata valtion ja kuntien välistä suhdetta ja kertoa, että yksikään puolue ei voi luvata koulujen rahoituksen turvaamista, jos kuntien valtionosuuksia ja indeksikorotuksia ei jätetä rauhaan.
Sen jälkeen hänen pitäisi esittää vaikkapa kokoomukselle tiukka kysymys: Onko niin, että te ette itse leikkaa koulutuksesta, mutta annatte kunnille niin paljon vähemmän rahaa, että niiden on pakko säästää kouluista?
Olisi valaisevaa jalkauttaa vaikkapa asumistukien leikkaukset äänestäjien todellisuuteen. Kuinka moni joutuu muuttamaan kodeistaan ja minne he menevät? Kuinka ison loven asumistuen pienentyminen tekee kansalaisten kukkaroon?
Toimittaja voisi myös kysyä Yleisradion jättileikkauksia ajavalta oppositiolta, mitkä Ylen tv-kanavista lakkautetaan kokonaan, vai ajetaanko alas koko radioliikenne ja lopetetaan lastenohjelmat.
Toimittajat eivät saa antaa puolueiden ideologisten erojen taantua mielipidekysymyksiksi. Vaaliohjelmat ja varjobudjetit eivät nimittäin ole ylätason ideologiaa, vaan niillä on oikeita seurauksia kansalaisten elämään.
Jos journalistit hoitavat hommansa jämäkästi, kansalaiset lähtevät uurnille mukanaan kaikki tieto, jota tarvitaan valistuneeseen äänestyspäätökseen.
Uusimmassa lehdessä
- Työelämäprofessori Laura Saarikoski haluaa opettaa kannattavan journalismin tekemistä. Opiskelijoita kiinnostaisi enemmän se, miten jaksaa työelämää.
- Luottamushenkilön on oltava diplomaatti, sanoo A-lehtien Elisa Miinin
- Haastattelun ja taustakeskustelun raja on selvä vain periaatteena
