Journalismi

Juuri jakamasi juttu ei välttämättä paljasta, että media on mätä

Journalistit tekevät virheitä. Jatkuvasti, päivästä toiseen, tärkeissäkin asioissa.

Me kirjoitamme nimiä väärin, kompuroimme numeroiden kanssa ja saatamme viiden minuutin ajan tulla väittäneeksi verkon yläotsikossa Venäjän hyökänneen Suomeen.

Joskus valitsemme näkökulmia, joista on jälkeenpäin hankala sanoa, mikä ajatuksemme oikein oli. Saattaa olla, että ajatus jää vähän epäselväksi jopa sen jälkeen, kun sitä on yritetty julkisen kritiikin myötä avata.

Yksittäiset, toistuvatkin virheet eivät vastaansanomattomasti kerro, että media olisi mätä ja journalistit huonoja. Silti moni myös mediaa tai viestintää työkseen tekevä nostaa virheet tikun nokkaan ja väittää, että niin on.

Tammikuussa Helsingin Sanomien otsikossa oli yhdyssanavirhe: ”Alue valtuutettuja odottaa karu arki”.

Twitter-keskustelussa se kävi todisteeksi siitä, etteivät toimittajat osaa kirjoittaa oikein, ja että ”sanoma lehdissä kirjoitetaan yhdys sanat erik seen” tai että yhdyssanojen osaaminen ”on toden totta häipymässä”.

Vähimmilläänkin uutisten pikkuvirheiden tulkitaan kertovan journalistien kiireestä ja mediatalojen vähenevistä resursseista. Ikään kuin journalismi olisi väistämättä yhä kehnompaa ja kehnompaa.

On tietysti myös mahdollista, että Hesarin toimituksessa on töissä ihmisiä. Sellaisia ihan tavallisia, jotka ovat joskus huolimattomia ja mokaavat yhdyssanan ilman, että siihen on muuta syytä kuin huono päivä.


Älkää käsittäkö väärin, ymmärrän kyllä pikavoiton viehätyksen. Kun STT:n toimittaja Viivi Salminen vuosi sitten kysyi pääministeri Sanna Marinilta (sd.) kauppojen eriarvoisesta asemasta koronasulkujen aikana, twiittasin itsekin aiheesta pikkunäppärästi:

”Suomi – maa, jossa liikkumisrajoituksia käsittelevässä tiedotustilaisuudessa pääministeriltä kysytään, saako Rismasta ostaa välttämättömien ruokatarvikkeiden lisäksi pääsiäiskoristeita.”

(0 uudelleentwiittausta, 52 tykkäystä, eikä lainkaan sen arvoista.)

Viime viikonloppuna Salminen avasi ansiokkaasti twiittiketjussa sitä, miten hölmöä palautetta hän kysymyksestään sai – myös kollegoilta. Salmista syytettiin esimerkiksi siitä, että hän saattoi kysymyksellään häpeään koko ammattikunnan.

Hyvin samanlainen jupina syntyi, kun Seiskan toimittaja kysyi Marinilta, miksi hän oli juonut baarissa juuri Corona-olutta.

Kumpikaan kysymys ei ollut virheellinen, saati todiste toimittajien huonoudesta. Pikemminkin päinvastoin: Salmisen kysymys liittyi yrittäjien tasavertaisuuteen, Seiskan siihen, oliko pääministeri olutvalinnan takana jokin viesti, kuten hänen boomer-postauksellaan Instagramiin tulkittiin olleen.

Saattavatko nämä kysymykset Suomen kaikki journalistit lokaan? Eivät tietenkään saata.


Parin viime päivän ajan sosiaalisessa mediassa on keskusteltu siitä, toimiko Yle väärin, kun se kuvitti juttunsa Krista Kiurusta (sd.) pahvisella Krista Kiurulla, koska Kiuru ei suostunut haastatteluun. Aihetta käsitteli myös Ilta-Sanomat.

Kuvitusta pidettiin ”törkeänä”, koska Kiuru on vastikään synnyttänyt ja äitiyslomalla: juoksuttaa nyt lapsivuodeaikana ministeriä ympäri kaupunkia. Somessa jutun nähtiin olevan tarkoituksellista naljailua, joka kertoo koko Ylen olevan röyhkeä, ylimielinen ja itseriittoinen, jopa naisvihamielinen.

Keskustelun edetessä kävi ilmi, että haastattelu- ja kuvauspyyntö oli tehty jo paljon aiemmin, tosin Kiuru oli jo silloin ollut poissa ministerin tehtävistä.

Tietenkin se olisi kannattanut kertoa jo itse jutussa. Tietenkin kuvitusta olisi kannattanut harkita vielä toisenkin kerran. Tietenkin jotain on pielessä, jos yleisö jää keskustelemaan jutun muodosta tai tyylistä, eikä sen sisällöstä.

Mutta ei tapaus siitä kerro, että Yle olisi mätä. Se kertoo siitä, että joskus iso ja päteväkin työryhmä voi tehdä harkitun journalistisen päätöksen, joka osoittautuu jälkikäteen huonoksi.


Toki medialta vaaditaan kykyä arvioida omaa toimintaansa kriittisesti. Siinä missä me journalistit olemme harjaantuneet parin rivin oikaisujen tekemisessä, isoissa asioissa media myöntää aivan liian harvoin, että ”nyt ei mennyt putkeen”. Tai että tehtiinpä tosi hölmö juttu, nyt varmasti tehtäisiin toisin.

Tai kuten Kirkko ja kaupungin päätoimittaja Jaakko Heinimäki taannoin kommentoi Journalistissa päätöstään poistaa lihansyöntiä kritisoiva kolumni maataloustuottajien painostuksen jälkeen:

”En suoraan sanoen ole sataprosenttisen varma, oliko se oikea ratkaisu.”

Huonosti harkitut päätökset ja virheet heikentävät luottamusta mediaan. On kuitenkin täysin mahdotonta, että niitä ei tehtäisi. Siksi virheiden, jopa epävarmuuden avoin myöntäminen on valtavan tärkeää, ja ainoa keino rakentaa luottamusta.

Samaan aikaan on ymmärrettävää, että suuren virheen tunnustaminen saattaa kuumottaa, kun pienimmistäkin virheistä saa kuulla somessa kitkerästi. Yksityiskohtiin takertuva mediakritiikki ei kehitä kenenkään ammattitaitoa.

Erityisen kohtuuttomalta tuntuu se, että somekriitikot syyttävät jutun kirjoittajaa, häntä jonka nimi on bylinessä. Sylttytehdas voi olla joku ihan muu: juttua muokannut editori, kysymyksensä listalle lisännyt uutispäällikkö, otsikon sotkenut ”ominaisuus” verkkojulkaisuohjelmassa.

Sekin kuuluu journalistiseen työhön: välillä maksat jonkun muun mokasta, joskus jäät sellaisesta jollekin velkaa.


”Everyone is totally just winging it, all the time.” Jokainen meistä vetää lonkalta, koko ajan.

Palaan yhä uudestaan tähän ajatukseen, jonka esitti psykologiasta ja filosofiasta kirjoittava toimittaja Oliver Burkeman kolumnissaan The Guardianissa vuonna 2014.

Siinä Burkeman käsittelee epärealistisia odotuksiamme julkisissa tehtävissä toimivista ihmisistä. Miksi järkytymme – tai ainakin esitämme järkyttyvämme – aina, kun merkkihenkilöt mokaavat. Eivätkö he tiedä paremmin! Miten on mahdollista, että näin korkeaan asemaan päässyt henkilö toimii näin hölmösti!

Olisi tavallaan lohdullista, jos tärkeisiin tehtäviin pääsisi vain täydellisen päteviä ihmisiä. Jos jokainen epäonninen kuvitusidea olisikin ilkeämielisen harkittu. Tai jos kaikki virheet olisivat vältettävissä, mikäli toimituksissa vain olisi loputtomasti aikaa ja käsipareja.

On ikään kuin turvallisempaa uskoa, että isot päätökset mediassa (tai maailmanpolitiikassa) tekee joku, joka ei koskaan toimi harkitsemattomasti – sen sijaan, että päätöksiä tekevät ihmiset, joiden toimintaan voi vaikuttaa mikä tahansa banaali yksityiskohta: huonosti nukuttu yö, ajatuksen keskeyttänyt sähköposti tai se, ettei kenelläkään vaan tullut mieleen.

”Lapsena oletin, että aamiaispöydän sanomalehden kokosivat ihmiset, jotka todella tietävät, mitä he tekevät. Sitten sain työn sanomalehdestä”, Burkeman kirjoittaa.

Journalistit tekevät virheitä, mutta se ei tarkoita, että journalismi olisi mätää.


Oikaisu to 31.3. kello 15.55: STT:n toimittaja Viivi Salminen esitti kysymyksensä pääministerille vuosi sitten, ei kaksi vuotta sitten, kuten tekstissä alunperin luki.