Onko jossain tilaa ymmärrykselle maailmasta tarinoiden takana, kysyy Janne Saarikivi.
Kaupassa myydään kahta kolajuomaa. Toisen hinta on kaksinkertainen, koska siihen liittyy tarina. Brändin mainoksissa esiintyvät tunnetut muusikot ja urheilijat tekevät voltteja. Mutta juoma on silti käytännössä samaa kuin puolet halvempi, jolla ei ole tarinaa.
Elämme tarinoiden aikaa. Tuotteella pitää olla tarina. Yrityksellä pitää olla tarina. Tieteestä pitää kertoa tarinoita, että ihmiset kiinnostuisivat.
Journalistit, erityisesti parhaat heistä, korostavat usein tarinaa. Hyvä tarina kertoo ilmastonmuutoksesta, pakolaisuudesta tai työttömyydestä numeroiden takana, valottaa kokemuksen kautta monimutkaisia asioita, näin sanotaan.
Muistetaan silti, että todellisuus ei ole tarina. Tarina on muoto, johon mieli pakottaa todellisuuden. Samasta todellisuudesta voi kertoa lukemattomia tositarinoita, joista yksikään ei ole sama asia kuin todellisuus.
Elämässämme voi olla esimerkiksi avioeroja, syöpää ja irtisanomisia, lasten syntymää, menestystä työelämässä ja rakastumisia. Tuli mitä tuli, mielemme muokkaa elämästä tarinan. Satunnaiset tapahtumat näyttävät johdonmukaisesti kuljettavan meitä sinne, minne meidän pitikin mennä, nykyiseen todellisuuteemme.
Taipumustamme nähdä kaikessa tarinoita vahvistaa kulttuurimme, joka on paljolti tarinankerrontaa. Se on romaaneja, elokuvia tai pop-musiikkia, tarinaa karheasta kaipuusta, kuumasta rakastumisesta ja pettymyksestä. Siinä on sankareita ja jännittäviä juonenkäänteitä.
Mutta todellisuus on monimutkaisempi, ristiriitaisempi ja tylsempi kuin tarina. Se on metsän loputon humina, tyhjä veden pinta, sydämen lyönnit, joissa on tauko, etkä edes tiedä miksi, Loimaan tai Kouvolan keskusta iltapäivällä. Kuutiomaisten talojen välissä kävelevät kansitakeissaan mietteliäät tuntemattomat, joiden elämä on tylsää ja päättyy sisäelimen pettämiseen. Tuuli kuljettaa muovipussia torin kulmalta toiselle sattumanvaraista reittiä pitkin.
Onko jossain tilaa ymmärrykselle maailmasta tarinoiden takana?
Työpaikkani Helsingin yliopisto järjesti viime vuonna Helsinki Challenge -kilpailun. Siinä tutkijoiden piti kertoa tutkimuksestaan tarinoita, joita kuvitteelliset rahoittajat arvioivat. Tarinan pituus oli kaksi minuuttia. Minulle tämä oli suurin pyhäinhäväistys yliopiston historiassa.
Tieteen koko merkitys on nimittäin siinä, että ymmärrämme, vaikkakin hyvin hitaasti ja vaivalloisesti, miten maailmassa ei ole tarinaa tai suunnitelmaa. Että todellisuutta ei voi pakottaa haluamaamme muotoon, liikuttavaksi yksinkertaiseksi tarinaksi, teoriaksi, malliksi, joka selittää kaiken. Tämä on vaikea ja vapauttava totuuden työteliäs evankeliumi.
Entä mikä on journalismin merkitys? Tarina, vai maailma tarinoiden takana?
Kun näen mainoksia, journalismia, politiikkaa tai tiedettä, jolla on liian hyvä tarina, muistutan itseäni, että tämä ei ole totta vaan ainoastaan näyttää totuudelta. Ja journalisteille, erityisesti kaikkein kunnianhimoisimmille, haluaisin sanoa: jos haluatte palvella lukijaa hyvin, näyttäkää hänelle totuus koko pateettisessa mitättömyydessään ja tylsyydessään.