Missä menee yksityisyyden raja minäjournalismissa?
Aamulehden toimittaja Minna Ala-Heikkilä, 55, sai heinäkuun 2025 lopulla kuulla sairastavansa aggressiivista virtsarakon syöpää. 7. syyskuuta Aamulehdessä alkoi juttusarja, jossa hän kertoo sairaudestaan, hoidoistaan ja niihin liittyvistä tunteistaan.
”Olen aika mutkaton ja suoraviivainen ihminen. Jos joku asia tuntuu jutunaiheelta, en yleensä käy kauhean monimutkaista pohdintaa. Syövästä tuli voimakas tunne, että tässä on vaikka mitä kerrottavaa ja kiinnostavia yksityiskohtia”, Ala-Heikkilä sanoo.
”Esimerkiksi se, kuinka myrkyllistä sytostaatti on. Jos vaikka virtsaa valuu lattialle, sitä ei saa siivota pois kukaan muu kuin minä, ja minäkin vain käsineet kädessä.”
Ala-Heikkilä toki mietti, tulisiko hänestä juttusarjan myötä työnantajien ja yleisön silmissä ikuisiksi ajoiksi ”se syöpäpotilas”. Katuisiko hän myöhemmin intiimejä tai henkilökohtaisia asioita, joita olisi kertonut sairastaessaan?
”Myöhemmin olen käynytkin siinä rajalla ja ajatellut, että tämän henkilökohtaisemmaksi tai avoimemmaksi en halua mennä”, Ala-Heikkilä sanoo.
Yksi tällainen hetki oli juttusarjan seitsemäs osa. Siinä Ala-Heikkilä kirjoittaa ajatuksistaan valitessaan kirjoja kuolleen tuttavansa jäämistöstä. Hän kirjoittaa pakokauhusta, jota koki jouduttuaan kuumeen vuoksi Taysin syöpätautien vuodeosastolle ja nähtyään sairauden kuihduttaman, pipopäisen huonetoverinsa ja potilaskeittiön, josta oli yritetty tehdä viihtyisä pitkäaikaista oleskelua varten.
Moni suunnittelee omat hautajaisensa. Minäkin tein niin säästääkseni perheeni tältä tehtävältä, jos sille tarve tulee, Ala-Heikkilä kirjoittaa.
Omakohtainen, minämuotoinen journalismi on journalismin alalaji, joka jakaa ammattikuntaa. Jotkut pitävät minäkertojaa perusteltuna silloin, kun toimittaja kirjoittaa itselleen tapahtuneista asioista. Osalle minä on työkalu, jota voi käyttää jutussa kuin jutussa silloin, kun sitä johonkin tarvitaan. Osa puhuu osoittelevasti ”minäjournalismista” ja kysyy, miksi ihmeessä toimittajan pitäisi kirjoittaa itsestään yhtään mitään.
Jos toimittaja käsittelee itseään koskevaa asiaa, hän saattaa osata kysyä siitä parempia kysymyksiä kuin ulkopuolisena. Hän voi tuoda aiheeseen näkökulman tai äänen, joka jutusta jäisi muutoin puuttumaan.
Toisaalta toimittaja voi hairahtua kertoilemaan itsestään, kun pitäisi tehdä havaintoja maailmasta. Toimittaja voi vetää kokemuksistaan liian isoja johtopäätöksiä tai kirjoittaa kuohuksissaan tilityksen, joka ei yhdisty muiden kokemuksiin eikä isompaan kuvaan. Hän voi unohtaa kysyä itseltään kiusalliset kysymykset, jotka ulkopuolinen kysyisi tai jotka hän itsekin ilman muuta kysyisi, jos haastattelisi aiheesta toista ihmistä.
Long Play -konkari, kirjailija ja kouluttaja Anu Silfverberg kirjoitti Journalistissa vuonna 2016, että omakohtaisen jutun toimittajan on uskallettava olla paljas, panna itsensä likoon ja mennä kohti epävarmuutta ja häpeää.
”Lukijan pitää aistia, että tekijällä on jotain pelissä. Muuten henkilökohtaisuus on pelkkää poseeraamista ja huomionkeruuta”, Silfverberg kirjoitti.
Minna Ala-Heikkilä sanoo kavahtavansa minäjournalismia eli tässä tapauksessa sitä, että juuri hänen syöpänsä olisi huippukiinnostava. Hän myöntää juttusarjan auttavan häntä pysymään sairauden aikana ”mukana yhteiskunnassa” mutta kieltää tekevänsä sitä purkaakseen mieltään tai terapoidakseen itseään. Asialla on journalisti hänessä.
”Minulla on kaikille jutunaiheille kaksi kriteeriä: aiheella on jotain yleistä merkitystä ja se on kiinnostava. Tämä täytti molemmat”, Ala-Heikkilä sanoo.
Ala-Heikkilä on saanut juttusarjastaan paljon palautetta etenkin toisilta syöpää sairastavilta. Silti hän ajattelee kirjoittavansa sitä ensisijaisesti terveille.
”Syöpää sairastava tietää muutoinkin, mitä on käydä sytostaattihoidoissa tai pelätä kuolemaa.”
Sarjan ensimmäisessä osassa Ala-Heikkilä kirjoittaa sen luonteesta ja rajauksista. Hän on keskustellut niistä myös esihenkilönsä, Aamulehden toimituspäällikön Tatu Airon kanssa.
En artikkeleillani pyri saamaan erityiskohtelua eikä lääkäreiden ja hoitajien tarvitse pelätä löytävänsä itseään lehdestä nimillään tai epämiellyttävissä yhteyksissä, Ala-Heikkilä kirjoittaa.
Lisäksi hän kirjoittaa, ettei kuvittele lyhyellä kokemuksellaan olevansa syövän asiantuntija. Ala-Heikkilä kokee roolikseen kertoa, miltä syöpäsairaus näyttää omakohtaisesti koettuna. Hän kirjoittaa ajatelleensa jo ennen omaa sairastumistaan, että lukijoille voisi olla tärkeää ja kiinnostavaa seurata jonkun syöpään sairastuneen matkaa alusta hyvään tai karuun loppuun saakka.
Sarjan kahdeksannessa osassa Ala-Heikkilä kertoo munuaiskatetrista, jonka tarkoitus on saada hänen syöpäkasvaimen takia pinteeseen joutunut oikeanpuoleinen munuaisensa toimimaan. Katetriin kuuluvat selkäletku, iso reisipussi ja hana.
Kun Ala-Heikkilä kirjoitti katetrista, hän mietti työelämästä tuttuja, johtavassa asemassa olevia miehiä. Halusiko hän heidän tietävän siitä?
Toisaalta hän oli viitannut katetriin jo aiemmin ja asia tuntui olennaiselta.
”Koin, että kertomisen hyöty on isompi kuin se haitta, että minulla on vähän epämukava tunne enkä nyt haluaisi kertoa itsestäni tällaista. Journalistin tehtävä on kertoa epämukavistakin asioista niiden oikeilla nimillä. Jos olen tähän leikkiin lähtenyt, en voi kertoa vain siitä, mikä on jotenkin kaunista.”
9. joulukuuta Ala-Heikkilä meni isoon leikkaukseen, jossa hänelle tehdään virtsa-avanne. Hän on kertonut siitä jutuissaan. Hän on kertonut myös, että leikkauksessa häneltä poistetaan monta sisäelintä mutta ei sitä, mitä elimiä. Hän ei ole varma, kuuluuko se kellekään.
”Tämä on raskas asia, jonka kanssa minulla on välillä oikeus olla myös terveesti itsekäs. Samaa ajattelen, kun ihmiset kysyvät, miksei viime sunnuntaina ollut juttua. On kiva, että juttuja odotetaan, mutta olen syöpäsairas. Kirjoitan sen mitä jaksan.”
Haastattelun jälkeen sarjassa ilmestyi osa, jossa Ala-Heikkilä käsittelee sairastumisen vaikutusta talouteen. Ennen leikkaustaan hän aikoi vielä kirjoittaa siihen valmistautumisesta. Leikkauksen jälkeen hän saattaa olla niin heikossa kunnossa, ettei voi kirjoittaa.
”Mutta myöhemmin kirjoitan leikkauksesta ja toipumisesta, siitä varmasti tulee paljonkin aineistoa. Ja jos toipuminen sujuu hyvin ja pääsen palaamaan työelämään kevättalvella, siitä kirjoitan tietysti. Jos tulee takapakkeja, sitten varmaan niistä.”
Ennen juttusarjan aloittamista Ala-Heikkilä keskusteli siitä miehensä ja aikuisen poikansa kanssa.
”En tosin voi väittää, että kovin syvällisesti. He ovat niin tottuneita olemaan journalistin läheisiä ja siihen, että aina joskus oma elämä on jutun aineksena. Kerran vuosia sitten, kun minulla oli mieheni kanssa riita, hän sanoi, että kai sä tästäkin kolumnin kirjoitat”, Ala-Heikkilä sanoo.
Jutuissaan Ala-Heikkilä kertoo siitä, miten mies auttaa ja hoivaa häntä mutta myös siitä, miten sairauden aiheuttama kuormitus tuntuu heidän väleissään. Hän kertoo, miten poika säästää hänelle jääkaappiin mustikoita, halaa ja siirtää puhelimen etäämmälle yöpöydästä, jotta hän ei saisi säteilyä.
Pojastaan Ala-Heikkilä olisi välillä halunnut kertoa enemmänkin – esimerkiksi videosta, jonka tämä lähetti Yhdysvalloista. Se kosketti Ala-Heikkilää syvästi.
”Sitten rupesin ajattelemaan, mitä merkitystä sillä on muille varsinkaan, kun he eivät näe videota. Että ok, poikani on ollut ulkomailla ja kokee ehkä vähän syyllisyyttä siitä, että on tässä tilanteessa siellä. Mutta mitä muuta?”
Ala-Heikkilän mies ja poika esiintyvät jutuissa ilman nimiä ja ovat saaneet ennen juttujen julkaisua lukea niistä itseään koskevat kohdat.
”Mutta olin minä vähän järkyttynyt, kun poika kertoi saaneensa newyorkilaisella klubilla kännykkäänsä Aamulehden push-viestin, että Minna Ala-Heikkilä suunnitteli omat hautajaisensa. Sitä en ollut tajunnut hänellä luettaa.”
Minna Ala-Heikkilä, 55
- Aamulehden toimittaja. Työskennellyt aiemmin muun muassa Nokian Uutisten ja Tyrvään Sanomien päätoimittajana.
- Kirjoittanut tietokirjat Kaikki se hyvä, kaikki se rakkaus (Tammi, 2023), Eikä sinua enää ole (Päivä, 2018) ja Ei mitään hyvää minulle (Päivä, 2015).
- Asuu Nokialla. Perheeseen kuuluvat aviomies, aikuinen poika ja koira.
Ani Kellomäki rajaa kodin ja perheen juttujensa ulkopuolelle
Kohtaus Ylen Akuutti-ohjelmasta: Toimittaja Ani Kellomäki työntää kuviolliset villasukkansa gynekologisen tutkimuspöydän jalkatelineisiin ja hilaa lääkärin pyynnöstä kankkujaan vähän alemmas. Sitten hän haastattelee lääkäriä hame paljailla reisillä, alapää lääkäriin päin.
”Haluan olla monissa asioissa hyvin yksityinen”, Kellomäki, 49, sanoo Journalistin haastattelussa.
”Se saattaa kuulostaa oudolta, kun olen ohjelmassa gynekologin vastaanotolla jalat levällään. Voi tulla olo, että tuolla tyypillä ei ole mitään rajoja, että hän pistää kaiken näkyville. Mutta se on aina tosi harkittua ja rajoitettua.”
Kellomäki on freelancetoimittaja ja -käsikirjoittaja. Syyskuussa 2025 julkaistussa Akuutti: Hiton vaihdevuodet! -ohjelmassa hän haastattelee naisia heidän vaihdevuosioireistaan ja kertoo omistaan.
”Mä valmistauduin kerran Akuutti Liven suoran lähetyksen juontoon, kun sain niin massiivisen kuuman aallon, että se kasteli mut hiuksia ja alusvaatteita myöten. (…) Mietin, ettei mikään kuvausmeikki tuu pysymään sillä iholla ja että kohta mä hikoilen suikulähteenä läpi sen koko suoran lähetyksen puolen miljoonan katsojan edessä”, Kellomäki sanoo ohjelmassa.
Joulukuun lopussa Kellomäeltä ilmestyi somevaikuttaja Tiia Koivusalon kanssa kirja V*tun vaihdevuodet – Suorapuheinen selviytymisopas muutokseen (Otava). Siinä Kellomäki kertoo yksityiskohtaisesti kuukautisvuodoistaan, kehonsa hajuista ja siitä, miten seksi kuivilla limakalvoilla ei houkuta. Hän kertoo eri sairauksiensa ja vaihdevuosien yhdistelmästä.
”Minulle on tosi ok kertoa diagnoosini, lääkitykset ja terveysongelmat elämän varrelta. Pidän sitä yleisönpalveluna, koska meillä kaikilla on kaikkea koko ajan. Mitä enemmän olen saanut syöpädiagnoosin, uniapneadiagnoosin ja vaihdevuosien aikana lukea toisten samoista kokemuksista, sitä paremmin olen pärjännyt omien koettelemusteni kanssa.”
Yksityistä Kellomäelle ovat koti ja perhe. Jos kotia on pakko kuvata, kuvissa on vain puutarha tai työhuoneen nurkka. Puoliso ja lapset ovat yksityisiä henkilöitä ja haluavat pysyä sellaisina. Se tarkoittaa, että jos Kellomäki kommentoi perheasioita julkisesti, hän kertoo vain omista tunteistaan ja omasta kokemuksestaan.
”Vaikka teen juttuja omista asioistani lähtien, se ei tarkoita, että kaikki on vapaata riistaa. Se on minulle ihan äärimmäisen tärkeä arvo”, Kellomäki sanoo.
Usein Kellomäen näkökulma kuitenkin koskee myös perheenjäseniä. Kesällä 2025 hän kertoi Kodin Kuvalehden haastattelussa kokemuksistaan transmiehen äitinä, ja vaihdevuosikirjassa esimerkiksi kohdat seksielämästä koskevat myös puolisoa.
”Tällaisista kohdista käyn tarkat keskustelut heidän kanssaan”, Kellomäki sanoo.
Hänestä kuvat perhetilanteista eivät kuulu töihin eivätkä someen, eikä hän menisi yllättämään puolisoaan kameran kanssa.
”Vierastan sitä, että oikeasti hyvin henkilökohtaiset, yksityiset ihmissuhdeasiat ovat nykyään somessa ison yleisön edessä. Julkisessa käsittelyssä asioista karisee tietty pyhyys, jonka haluan niissä säilyttää. Kosinta, lapsen syntymä, tällaiset – haluan, ettei niillä ole muita todistajia kuin ne, joille ne välittömästi kuuluvat.”
Vuonna 2017 Kellomäeltä ilmestyi kirja Kosteusvaurioita – kasvukertomuksia pullon juurelta (Atena). Siinä hän kertoo yhtenä kokemuksena muiden joukossa oman äitinsä liikajuomisen aiheuttamista tunteista ja sen vaikutuksista lapsuuteensa ja elämäänsä.
Kellomäki ei keskustellut kirjasta etukäteen äitinsä kanssa niin kuin ei ollut keskustellut vuosiin mistään muustakaan. Itse hän harkitsi aiheen julkista käsittelyä pitkään.
”Liika juominen perheissä on yhteiskunnallisesti niin valtavan iso, oleellinen ja vaiettu asia Suomessa, että olin valmis tekemään kivuliaan ratkaisun. Mutta kun sellaisen tekee, pitää tietää, että se satuttaa. Pitää pohtia tarkkaan, mitkä asiat ovat sen arvoisia.”
Omakohtaisissa jutuissaan Kellomäki käsittelee ja selvittää asioita, jotka häntä mietityttävät. Hän ajattelee: jos minä koen näin, jonkun muunkin täytyy kokea näin.
”Lähtökohta ei silti ole, että haluaisin valtavasti kertoa itsestäni tai pitäisin itseäni tärkeimpänä, vaan se, miten voisin käyttää oman vaikean ja kivuliaan kokemukseni yleiseksi hyödyksi niin, että siitä koituisi edes jotain hyvää muille”, Kellomäki sanoo.
”Olen koulutukseltani sosiaali- ja kulttuuriantropologi ja minulle on oleellista miettiä, mikä meitä ihmisiä yhdistää.”
Vaihdevuosiaan Kellomäki on käsitellyt julkisesti samaan aikaan kun kärsii niistä. Useammin hän kuitenkin noudattaa neuvoa, ettei avoimesta haavasta pidä huudella. Käsiteltäväksi liian tuoreen asian Kellomäki tunnistaa siitä, että se läpättää ja kuohuu mielessä ja kehossa.
”Olen oppinut kuuntelemaan tarkasti, milloin läpättää niin paljon, että taustalla on ennemmin egoistisia kuin journalistisia motiiveja. Aika on opettanut nukkumaan ainakin yhden yön yli ennen kuin lähtee hyökyaaltojaan tuonne maailmalle kauppaamaan.”
Toisaalta henkilökohtaisilla hyökyaalloilla ja ”graaveilla yksityiskohdilla” on markkina-arvoa.
”Kyllähän jokainen freelancer tietää, että ne ovat valuuttaa. Sielun ja kukkaron tasapainoa pitää kuitenkin miettiä ja sitä, millä on yhteiskunnallista merkitystä.”
Akuutin vaihdevuosijaksossa Ani Kellomäki istuu sohvalla väsyneen näköisenä villasukat jalassa ja kertoo, miten vaihdevuodet tekivät hänestä ahdistuneen, surullisen ja kyllästyneen. Sanat ovat totta, tilanne ei. Kameran edessä on Ani Kellomäki mutta ei kokonaan.
”Se on aina tietty performanssi. Sitä oikeaa hetkeä, kun itken ahdistustani sohvalla, en tule koskaan laittamaan maailmaan. Se ei tarvitse yleisöä”, Kellomäki sanoo.
Kellomäki sanoo luottavansa yleisön medialukutaitoon. Joskus kuitenkin käy niin, että ihmiset sekoittavat omakohtaista journalismia tekevän Ani Kellomäen ja yksityisen Ani Kellomäen toisiinsa. Esimerkiksi hiljattain hän sai viestin tuntemattomalta mieheltä, joka kertoi puhuvansa itsekin paljon tunteistaan ja pyysi Kellomäen osoitetta.
Kosteusvaurioita-kirjan aikaan Kellomäki sai kuulla varoituksia, että niin omakohtaisen aiheen käsittely veisi häneltä muiden kunnioituksen ihmisenä ja ammattilaisena. Kävi päinvastoin.
”En ole ikinä ollut niin arvostettu ja tosissaan otettu kuin silloin, kun olen uskaltanut puhua aiheista, joista on kaikkein vaikein puhua. Aina kun olen toimittajana kurottanut kohti kipeitä ja henkilökohtaisia asioita, se on otettu arvostaen ja kiitollisena vastaan.”
Ani Kellomäki, 49
- Freelancetoimittaja, tv-käsikirjoittaja ja -juontaja, kirjailija ja sanataideohjaaja. Kirjoittanut viisi tietokirjaa, muun muassa V*tun vaihdevuodet – Suorapuheinen selviytymisopas muutokseen yhdessä Tiia Koivusalon kanssa (Otava, 2025), Sami Kuronen – Kahden kesken (Otava, 2024) ja Kosteusvaurioita – kasvukertomuksia pullon juurelta (Atena, 2017).
- Kirjoittaa parhaillaan Ylelle tv-sarjaa suomalaisesta kansanperinteestä Sampo Marjomaan kanssa.
- Asuu Hämeenlinnassa. Perheeseen kuuluvat puoliso ja kaksi aikuista lasta puolisoineen.
Niklas Thesslund hurmaantui itsestään liikaa tehdessään juttua
Synnytyssalissa lääkäri laski lapsemme sairaalasängylle ja ehdotti, että minäkin istuutuisin sängynreunalle ennen kuin hän avaisi suunsa.
”Nyt on syytä olettaa, että tyttärellänne on Downin syndrooma.”
Niklas Thesslund, 48, on urallaan kirjoittanut minämuotoista journalismia muun muassa tyttärensä syntymästä ja isänsä kuolemasta.
Tyttö tuli -juttu julkaistiin Imagessa syksyllä 2016 ja uudelleen Avun verkossa keväällä 2024.
”Journalistina minulle oli selvää, että kun jotain tällaista isoa ja odottamatonta käy, siitä täytyy ja kannattaa jossakin vaiheessa kirjoittaa”, Thesslund sanoo.
Hän työskentelee nykyään Avun ja Imagen vastaavana tuottajana.
Thesslundin tytär syntyi vuonna 2008. Jutun ensijulkaisun aikaan tämä oli 8-vuotias ja aloittamassa koulua. Se oli jutunteolle ehdottomasti parempi hetki kuin heti syntymän jälkeen, Thesslund sanoo.
”Olin saanut nähdä häntä jo kauan, hän oli ollut meidän tyttärenämme kahdeksan vuotta. Silloin oli riittävä etäisyys siitä ihan alkushokista ja tilanteesta.”
Moni muukin henkilökohtainen jutunaihe hyötyisi ajan kulumisesta, Thesslund sanoo.
”Juttuidea on tavallaan naulakko mielessä, ja siihen alkaa kiinnittyä havaintoja: tämä liittyy tähän ja tämä liittyy tähän, ja tämäkin liittyy asiaan. Henkilökohtaisen elämän havaintojen lisäksi alkaa tulla yhteiskunnallisemman tason havaintoja.”
Thesslundin isä kuoli syyskuussa 2024. Lokakuussa 2024 hän kirjoitti siitä Apuun minämuotoisen kolumnin ja marraskuussa 2025 jutun, jossa keskustelee aiheesta neljän kaverinsa kanssa. Myös näiltä oli hiljattain kuollut isä.
”Juttua tehdessäni ymmärsin, että minun ja isän suhde oli ehkä sen verran etäinen, että pystyn suhtautumaan häneen ’asiana’ tai itseni ulkopuolella, katsomaan suhdetta matkan päästä niin kuin toimittaja. Moni muu oli ollut paljon läheisempi isänsä kanssa. Jutussa pystyi näyttämään monta erilaista isäsuhdetta.”
Tammikuussa 2024 Thesslund kirjoitti Imageen otsikolla Lähtöjä. Jutussa hän käy soittamassa lapsuuskotiensa ovikelloja. Niitä on Rovaniemellä, Tampereella, Vaasassa ja Siilinjärvellä.
Jutussa Thesslund kertoo koteihin liittyvistä muistoistaan ja pohtii jatkuvan muuttamisen vaikutusta itseensä. Koska Thesslundin perhe muutti nimenomaan isän työn perässä, juttu on myös hänen isänsä tarina. Tai Thesslundin tulkinta siitä.
En koskaan kysynyt isältäni, miksi muutimme niin usein. Mitä hän tavoitteli tai miksi hän halusi vaihtaa työtä tai toimipaikkaa niin usein. Mikä oli hänelle tärkeintä? (…) Enää en voi vastauksia saada, vaikka isäni elää hoitokodissa ja kotonaan työvuosiensa tapahtumia yhä uudestaan, Thesslund kirjoittaa.
Thesslund keskusteli jutusta etukäteen äitinsä ja siskonsa kanssa ja sai sille vihreää valoa. Äiti ja sisko ovat myös jutun tärkeitä informantteja. Myös isältään Thesslund pystyi vielä jutunteon alussa kysymään joitakin tietoja. Sitten isän vointi romahti, eikä tästä ollut enää kommentoimaan valmista juttua.
Thesslund ajatteli, että hänellä on lupa julkaista oma tarinansa. Hän oli varma, että myös isä olisi antanut jutun julkaisuun luvan.
”Ja ehkä ajattelin myös, että kun isä on jo ’niin poissa täältä’, lupaa ei tarvitse enää ajatella.”
Perustelluimmat ”minäjutut” ovat Thesslundin mielestä kahta tyyppiä: Yhdet ovat sellaisia, joissa minä on työkalu jonkin ilmiön käsittelyyn. Toiset kertovat henkilökohtaisesta, dramaattisesta tapahtumasta.
Isäsuhde askarruttaa Thesslundia. Silti isän kuolema -jutun perusteli se, että isä kuolee ennemmin tai myöhemmin kaikilta.
”Ei juttuja voi lähteä tekemään vain siksi, että tämä on minulle tärkeää”, Thesslund sanoo.
Lähtöjä-juttu sai alkunsa uutisista, jotka kertoivat Itä-Suomen kehityksen jäävän jälkeen Länsi-Suomesta. Thesslund nappasi ilmiön käsittelyyn työkaluksi oman kokemuksensa.
”Sitten kuitenkin hurmaannuin itsestäni liikaa ja jutusta unohtui se alueellinen tarkastelu kokonaan”, Thesslund sanoo.
”Lopulta tytärjuttu saattoi olla näistä se, joka aukesi minästä eniten muualle: kertomaan tyttären kehityksestä ja siitä, mitä se tarkoittaa, kun näin käy.”
Tyttö tuli -jutussa Thesslund kertoo tyttärensä syntymästä, kehityksestä ja siitä, millaista elämä on ollut tämän kanssa. Juttua tehdessään hän kaivoi esiin vanhat valokuvat. Ne auttoivat tarkistamaan faktoja ja muistamaan tekstiä jäntevöittäviä yksityiskohtia. Ne myös auttoivat etäämmälle kirjoittamishetken intensiivisestä lapsiperhearjesta ja siitä, mitä tytär teki juuri sillä hetkellä.
”Valokuvien kautta sain juttuun muistelevaa, reflektiivistä katsetta”, Thesslund sanoo.
Thesslund ei muista käyneensä tytärjutusta vaimonsa kanssa ”keskustelu-keskustelua”.
”Ihan taatusti olin puhunut hänellekin jo syntymän aikaan, että tästä pitää joskus kirjoittaa. Sitten kun koulu alkoi ja ajatus pintautui pöytälaatikosta, ei meillä ainakaan sellaista keskustelua ollut, että tästä et kirjoita, tämä on liian yksityistä ja liian intiimiä.”
Vuonna 2011 Thesslundin perheeseen syntyi terve poika. Thesslund epäilee, ettei tämä tartu juttuun vielä vähään aikaan. Sitten kun tarttuu, Thesslund uskoo, ettei juttu yllätä poikaa.
”Ei hän voi tietenkään jakaa meidän kokemustamme, koska ei ole tytön vanhempi niin kuin me olemme, mutta kyllä hän ymmärtää jutussa käsitellyt asiat, niistä on kotona paljon puhuttu. Eikä juttu laita häntä itseään juuri minkäänlaiseen valoon”, Thesslund sanoo.
Tyttärestään Thesslund ajatteli, että vaikka tytär oppisi joskus lukemaan, niin kuin on oppinutkin, tämä ei koskaan tule ymmärtämään juttua.
”Ja vaikka ymmärtäisikin, juttu kääntyy siitä alkushokista kerta kaikkiaan vahvasti kohti valoa. Siksi melkein toivon, että hän voisi lukea sen.”
Niklas Thesslund, 48
- Avun ja Imagen vastaava tuottaja. Työskennellyt myös Imagen päätoimittajana ja toimituspäällikkönä sekä muun muassa Trendin toimituspäällikkönä.
- Asuu Helsingissä. Perheeseen kuuluvat puoliso ja kaksi teini-ikäistä lasta.
- Harrastaa sählyä.
Jutussa on käytetty lähteenä ja taustamateriaalina artikkeleita Anu Silfverberg: Ettekö te tiedä, kuka minä olen? (Journalisti 7/2016), Vappu Kaarenoja: On vaikeaa olla minä (Suomen Kuvalehti 24. 8. 2018) ja Sonja Saarikoski: Minäjournalismi ärsyttää – mutta miksi? (Uusi Juttu 11.2.2025).
OIKAISU 9.1. klo 10.53: Niklas Thesslund käy Lähtöjä-jutussaan soittamassa lapsuuskotiensa ovikelloja Rovaniemellä, Tampereella, Vaasassa ja Siilinjärvellä. Jutussa Siilinjärven paikalla oli aiemmin virheellisesti mainittu Kuopio.
Uusimmassa lehdessä
- Aggressiivinen syöpä, helvetilliset vaihdevuodet, vammaisen lapsen syntymä. Minna Ala-Heikkilä, Ani Kellomäki ja Niklas Thesslund tekevät juttuja kokemastaan.
- Media-ala tarvitsisi täydennyskoulutusta, mutta oppilaitosten ei kannata tarjota sitä
- Yritys rekrytoi talousjournalisteja, mutta jätti palkat maksamatta
- Media-alan alkava vuosi kaipaa valopilkkuja