Freelancekustannustoimittaja Heidi Mäntylä lukee työkseen paljon true crime -kirjojen käsikirjoituksia. Tekstejä lukiessa hän joutuu usein pohtimaan, miten siihen reagoivat paitsi lukijat myös ne, joiden elämästä kirja kertoo.
”Jos uhria ei näytetä hyvässä valossa tai tulee vähääkään sellainen olo, että uhria syyllistetään, sanon siitä tekijälle suoraan”, Mäntylä kertoo.
Toisinaan Mäntylä miettii, miltä teksin lukeminen voi tuntua omaisesta.
”Silloin pyydän pehmentämään ilmaisua tai tarvittaessa poistamaan koko kohdan, jos se ei ole kirjan kannalta olennainen.”
Myös kirjailijat itse saattavat olla huolissaan eri osapuolten reaktioista.
Yksi ratkaisu on peitenimien käyttö. Esimerkiksi uhrien nimet muutetaan Mäntylän mukaan käytännössä aina.
Toiseksi Mäntylä käy uhreja ja omaisia käsittelevät kohdat tarkasti läpi ja ehdottaa kirjoittajalle ylimääräisten tietojen karsimista. Mäntylä myös keskustelee kustantajan kanssa, jos hän näkee riskejä tekstin seurauksista.
Tyttö joka sai kaulapannan, Dekkarivuodet yksityisetsivänä, Et sinä (vielä) kuole – Ensihoitajan tarinoita. Kirjakauppaliiton myydyimpien kirjojen listoilla on useita tarinallisia tietokirjoja, dokumentti- romaaneja tai omaelämäkerrallisia teoksia perinteisten jännityskirjojen ja viihderomaanien joukossa.
Yleisöä kiinnostavat tavallisten ihmisten poikkeukselliset kokemukset, tositarinat.
Gummeruksen tietokirjallisuuden toimituspäälliköllä Lotta Sonnisella on pitkä kokemus kustannustoimittamisesta. Hän on huomannut alan muutoksen: aiemmin tavallisten ihmisten kirjoittamia tosielämän kokemuksia ei harkittu julkaistavaksi kovinkaan usein. Nykyisin tositarinoille on kysyntää.
”On olemassa lukija- tai kuulijakunta, joka haluaa vain tietää mitä tapahtui. Ja on ihan ok kertoa se”, Sonninen sanoo.
Niin tieto- kuin kaunokirjassa pitää olla lukijaa koukuttava tarina, joka yllättää. Tositarinoihin pätevät kuitenkin eri säännöt kuin romaaneihin.
”Jos kirjoittajan elämään perustuvaa tekstiä haluaisi kutsua romaaniksi, täytyisi sillä olla romaanin tunnusmerkkejä, esimerkiksi tarinan kaari ja käännekohta. Tositarinat ovat usein hyvin lineaarisia”, Sonninen sanoo.
Esimerkiksi persoonallinen tyyli ja erilaiset aikatasot ovat kaunokirjallisia keinoja, joita ei tarinalliseen tietokirjaan ensisijaisesti tarvita. Tekstissä ei voi myöskään leikitellä kertojan epäluotettavuudella eli epäilyksellä siitä, että tämä paisuttelee, vääristelee tai on puolueellinen tapahtumista.
”Tositarinan ainekset täytyy luoda todellisuudesta. Fiktiossa taas täytyy pystyä irrottautumaan niistä, jos tarina vaatii sitä”, Sonninen sanoo.
Kun kirjan keskiössä on kirjoittajan poikkeuksellinen kokemus, lukijan odotukset tarinan muodosta ovat erilaiset kuin esimerkiksi tietokirjalle, jonka kärkenä on uusin tutkimustieto.
Heidi Mäntylä on viime vuosina keskittynyt tositarinoiden kustannustoimittamiseen. Eniten hänen työpöydällään on ollut true crime- ja uraelämäkertoja. Mäntylä tasapainoilee työssään usein faktojen ja tarinallisuuden välillä.
”Jos minulle tulee tunne, että tapahtuma ei ole totta, pyydän tekijältä lähteitä”, Mäntylä sanoo.
True crime -teksti ei Mäntylän mukaan saa mennä liian spekulatiiviseksi.
”Jos minulla on vaikeuksia erottaa, onko tämä todella tapahtunut vai onko tämä kirjoittajan tulkintaa, ero pitää tehdä selväksi. Tietysti voi vähän spekuloida, mutta spekulaationkin täytyy perustua faktoihin”, Mäntylä kertoo.
”Myös kuollutta täytyy kunnioittaa. Jos teksti menee liikaa heidän päänsä sisälle, se ei ole kunnioittavaa ja se voi johtaa lukijaa harhaan.”
Mäntylän mukaan omakohtaisen tekstin kirjoittajat kaipaavat eniten apua kerronnan tarkkuudessa. Esimerkiksi raakaa rikosta käsittelevässä kirjassa rikoksesta voi kertoa yksityiskohtaisestikin. Sen sijaan uhrin terveystiedot ovat yleensä kirjan kannalta turhia yksityiskohtia, ja Mäntylä suosittelee jättämään ne pois.
Tekstin yksityiskohtaisuus herättää usein myös Sonnisen huomion.
”Fiktiossa omaelämäkerrallisen aineksen tunnistaa monesti siitä, että yksityiskohdat muuttuvat tarpeettoman runsaiksi. Kerrotaan vaikka viraston seinäpaneeleita myöten, millainen joku tila oli. Ja se voi luoda painopisteen väärään kohtaan.”
Kirjoittaja ei usein näe kovin hyvin omakohtaisen, tositapahtumiin perustuvan tekstinsä painopisteitä. Kustannustoimittaja katsoo tekstiä neutraalimmin ja ulkokohtaisemmin.
Yleisempi haaste true crime -kirjojen tekemisessä on Mäntylän mukaan tarinallisuuden puute. Ihmisillä riittää kiinnostavia kokemuksia, mutta hyvät tarinankertojat ovat harvassa.
Kun ei-ammattikirjoittajan aihe tai kokemus on kyllin kiinnostava ja teksti kantaa riittävälle tasolle, on kustannustoimittajan vuoro auttaa tekijää tekemään tekstistä kirja. Tositarinakin tarvitsee tarinan elementtejä, mutta jos niitä ei ole, kustannustoimittaja ehdottaa niitä lisättäväksi.
Sonninen sai aikanaan luettavakseen romaanikäsikirjoituksen, josta näki, että kirjoittaja on nähnyt vaivaa tehdäkseen siitä fiktiivisen. Hän oli muun muassa pakottanut omat kokemuksensa kolmanteen persoonaan.
”Kiinnostavia asioita oli tapahtunut ja tapahtumilla oli selkeä kaari, mutta tekstistä tuli keino-tekoinen olo”, Sonninen kertoo.
Hän ehdotti kirjoittajalle, että tämä kirjoittaisi tarinan oma itsenään.
”Tämä ei ollut tullut hänelle mieleenkään, mutta hän innostui ajatuksesta.”
Kirja julkaistiin myöhemmin omakohtaisena tietokirjana.
Kustannustoimittaja antaa palautetta kirjoittajan omaan elämään perustuvastaa tekstistä herkällä korvalla ja hienotunteisesti.
Osa kirjoittajista kuvaa Mäntylän mukaan elämäänsä liiallakin antaumuksella. Toiset taas arastelevat ja painavat itse omaa tarinaansa alas.
”Silloin kustannustoimittajan täytyy rohkaista eteenpäin ja sanoa, että tämä on kiinnostavaa ja tärkeää”, Mäntylä sanoo.
Uusimmassa lehdessä
- Kerttu Kotakorpi toivoo ilmastojournalismin uskovan parempaan, vaikka se on vaikeaa
- Puoluekannatuskyselyt selvittävät suomenkielisten mielipiteitä, vaikka Suomessa asuu jo 600 000 vähemmistökielistä
- Hallituksen heikennykset työehtoihin luovat painetta tes-pöytiin
- Journalismin pitää kertoa, miten elää rikkinäisessä maailmassa