Virkerakenteita saa ja kannattaa yksinkertaistaa

Journalismissa huomioni on viime aikoina kiinnittänyt eräs toistuva virkerakenne. Se näyttää tältä: Rahan nälkä, se ajoi Emman hänen omien ­sanojensa mukaan Onlyfansin maailmaan.

Tässä virkerakenteessa subjekti esiintyy ikään kuin kahdesti. Virke alkaa subjektimaisella aiheen maininnalla, joka on erotettu pilkulla varsinaisesta lauseesta. Siinä taas subjektina on demonstratiivipronomini, tyypillisimmin se tai ne.

Rakenne on peräisin puhutusta kielestä ja nimenomaan puheista. Niissä on tarpeen korostaa aihetta tällaisin tyylikeinoin, jotta kuulijat hahmottaisivat, ­mistä on kyse. Erityisten ilmausten lausuminen erillään muista antaa niille tilaa.

Kirjoitetussa kielessä tällainen tyylikeino tuntuu hieman kömpelöltä. Puhetta kuunneltaessa ei ehdi ­palata yksittäisiin sanoihin, mutta kirjoitettua tekstiä lukies­sa voi. Taitavasti valitut sanat pysäyttävät ja panevat ajattelemaan, vaikka ne aloittaisivat ihan tavallisen subjekti–predikaatti-virkkeen (rahan nälkä ajoi Emman Onlyfansin maailmaan).

Journalismissa tämä rakenne alkaa usein iskusta ja toimii väliotsikon tapaan tulkinnan avaimena. Sellaisessa tilanteessa tyylikeinon käyttö tuntuu perustel­lulta.

Hankalampaa on hahmottaa virkerakenne, jossa ­luetellaan tunnelman luomiseksi monia asioita ja kerrotaan vasta sitten, mihin ne liittyvät. Ranskan loisteliaat kirkot ja palatsit, pursuilevat katukirpputorit, ne Elosta kiehtovat eniten. Lause saa pohtimaan, voisiko sittenkin aloittaa pääasialla. Olisiko kovin paljon tylsempää kirjoittaa Elosta kiehtovat eniten Ranskan loisteliaat kirkot – –?

Jos virkerakenne on muutenkin monimutkainen, kirjoittajalle haluaisi ehdottaa edes pientä kevennystä. Seuraavasta karsisin yhden pilkun ja pronominin: ­Hylätyksi tulemisen pelko kulkee elämän matkassa mukana, ja aina kun kyseessä on läheinen ihmissuhde, niin silloin ­yksin jääminen, se osuu kyllä ihan ytimiin asti.