Voivatko faktat sodasta muuttua vielä mielipiteiksi?

Ilta-Sanomien lööppi 20. 2. 2024 oli poikkeuksellinen. Mustalla pohjalla luki suurilla valkoisilla kirjaimilla ”TÄSSÄ ON TOTUUS, TRUMP”.

Alle oli listattu faktoja siitä, miksi Ukrainassa soditaan. Sellaisia kuin ”Venäjä käynnisti suurhyökkäyksen Ukrainaa vastaan”. Lööppi oli vastaus Yhdysvaltojen presidentin Donald Trumpin puheenvuoroihin, joissa hän syytti Ukrainaa sodan aloittamisesta Venäjän kanssa.

Trump on jatkanut Venäjän propagandan myötäilyä. Hänen tukenaan ovat maailman suurimpiin kuuluvien somekanavien omistajat. Politiikassa tähän kelkkaan hyppääminen tuo varmaa näkyvyyttä. Siksi on luultavaa, että ­Ilta-Sanomien kanteen painettuja tosiasioita pyritään vielä ­kyseenalaistamaan myös suomalaisessa julkisessa keskustelussa.

Kaikeksi onneksi me tiedämme jo, millä tavoilla ­tosiasiat yleensä pyritään ensin politisoimaan ja sitten mitätöimään. Olemme nähneet saman prosessin monta kertaa ja tällä kertaa kukaan, eivät toimittajat, eivät kansanedustajat, eivät kolumnistit, kukaan ei enää mene lankaan. Eikö niin? Me tiedämme jo, että ne puheenvuorot, joilla syy ­Venäjän hyökkäyssodasta pyritään siirtämään koko­naan tai osittain Ukrainalle, tulevat pitämään sisällään ainakin seuraavanlaisia argumentteja.

Ensinnäkin meille esitetään retorinen temppu, jonka mukaan ”totuudesta” puhuminen loukkaa lähtökohtaisesti sananvapautta. Tämän tempun perustana on paikkansapitämätön, mutta ­nopealla vilkaisulla järkevältä näyttävä ajatus, että vapaassa julkisessa keskustelussa kaikille väitteille pitäisi antaa täsmälleen sama painoarvo. Siksi väite Ukrainasta sodan aloittajana pitää käsitellä samalla painoarvolla kuin väite Venäjästä aloittajana. Jos toista näistä nimitetään ”totuudeksi”, ei kaikille näkökulmille muka ole annettu samaa painoarvoa eikä sananvapaus toteudu.

Toinen retorinen temppu on median syyttäminen politikoinnista. Tässä tempussa annetaan ymmärtää, että media kutsuu jotain ­”totuudeksi”, koska se on salaa poliittinen osapuoli, jolla on omat ideologiset päämääränsä. Medialta vaaditaan tällaisessa retoriikassa erikoista tasapuolisuutta, jossa poliitikkojen esittämiä väitteitä ei pitäisi kyseenalaistaa, vaan aina julkaista ne sellaisenaan. Jos poliitikoilta pyydetään todisteita tai heidän väitteitään tarkistetaan, se on itse asiassa puolueellista politikointia, koska se tukee toisten poliitikkojen esittämiä näkemyksiä.

Kolmas retorinen temppu on yksinkertainen whataboutistinen hämäys. Julkisessa keskustelussa väitetään tällöin, että mediassa on ­puhuttu epäilyttävän vähän Ukrainaan liittyvistä ongelmista, esimerkiksi ennen sotaa vallinneesta korruptiosta. Näin herätellään mielikuvaa, että ­meille ei ole annettu riittäviä tietoja tilanteen arvioi­miseen puolueettomasti. Tästä esitetään edelleen johtopäätös, että koska kummassakin sodan osapuolessa on vikoja, meidän ei pitäisi hyväksyä kumpaakaan tukevia näkemyksiä ”totuudeksi”, tai syyllistää toista osapuolta toista enempää.

Kaikkien näiden kikkojen tarkoituksena on hämärtää sitä, kenen syytä Ukrainassa jatkuva sota on ja kuka voisi halutessaan lopettaa sen minä ­päivänä tahansa vetämällä joukkonsa pois. Nämä eivät ole ainoita retorisia kikkoja, joilla tähän pyritään. ­Nämä ovat luultavasti kuitenkin keskeisimpiä, koska ne ovat toimineet niin hyvin aikaisemminkin. Mutta nyt tällaiseen puhetapaan osataan varautua ja niihin osataan reagoida tarkoitus-hakuisena retoriikkana, jolla oikeutetaan hirvit-täviä vääryyksiä.

Vai mitä? Osataanhan?

Onhan se, että Ukrainan kauheuksista on vastuussa Venäjä, vielä tulevaisuudessakin fakta, eikä mielipide?