Sata huonoa tekoälyjuttua peittoaa yhden hyvän ihmisen tekemän, väittää Olli Sulopuisto

Tekoäly mullistaa journalistien työn, mutta ei sillä tavalla kuin Linkedin-hevonpaskabingossa vouhkataan. Yksittäinen toimittaja voi tehdä kieli­mallien avulla paljon enemmän ja erilaisia juttuja kuin aiemmin. Enemmistölle hyöty jää silti oikoluvun tasolle.

Suuremman muutoksen ­aiheuttaa se, kun tekoälyavusteiset hakukoneet kaappaavat itselleen yleisön, joka aiemmin päätyi lukemaan ikivihreää palvelujournalismia tiedotusvälineiden sivuilta.

Sellaisten juttujen tekeminen kannattaa lopettaa.

Tuottavuus paranee varmasti. Tekstin- ja puheentunnistus, tietojen muuttaminen Excelin ymmärtämään muotoon ja pienet kertakäyttöiset apusovellukset onnistuvat jo nyt sellaisiltakin, jotka eivät ole opiskelleet päivääkään ohjelmointia.

Mahtaako valtaosa toimittajista kuitenkaan koskaan innostua niistä? Tällä hetkellä on tutkimusnäyttöä siitä, että tekoäly tasoittaa taitoeroja – tai kasvattaa niitä. Joko aloittelijoista tulee keskinkertaisia tai sitten alansa parhaista tulee entistä parempia, mutta tavisten tuottavuus jää ennalleen. Toivon ­edellistä, pelkään jälkimmäistä.

Työkalujen opiskelua enemmän huolehtisin siitä, millaisia juttuja yleisö jatkossa lukee tai katselee mieluummin tekoälyn kuin ihmisen kirjoittamina. Reseptit, vinkit ja ohjeet ovat menetettyä maata, pohjimmiltaan kaikki ajaton materiaali ja palvelujournalismi.

Aiemmin hakukoneet ohjasivat edes osan käyttäjistä eteenpäin kohti tietojensa alkulähdettä. Nyt ne tarjoavat saman tien tiivistelmän, jonka laatu heittelehtii, koska kieli­mallit on rakennettu toimimaan siten, että niiden tuotoksissa on aina jonkin verran satunnaisuutta eli tässä yhteydessä asiavirheitä.

Journalistit puolestaan näkevät paljon vaivaa virheitä vältelläkseen. Mutta jos virheet eivät haittaa käyttäjiä, on turha vedota siihen, että journalistien tekemät jutut ovat parempia.

Kenties yleisö alkaa tekoälyturausten lisääntyessä ­janota ammattilaisten käsin tekemiä artesaanijuttuja. En panisi kaikkea sen kortin varaan, sillä halvalla tehdyt massatuotteet ovat syrjäyttäneet käsityön kaikilla elämänaloilla. Mahdollisimman halvalla mahdollisimman paljon, kiitos, ja jos saumat vähän irvistävät… noh, se kai kuuluu asiaan. Miksi ihmisten kulutustottumukset olisivat erilaiset journalismin suhteen?

Joukosta erottautuminen ja omaäänisyys ovat vahvuuksia, joiden perässä yleisö voi tulla lukemaan juttuja toisenkin kerran. Ne eivät yksin riitä, jos vaihtoehtona on melkein oikean näköisiä juttuja loputtomasti suoltava tietokoneohjelma. Ei Netflixinkään jokainen ­ohjelma ole palkittu laatusarja, mutta määrä tuntuu kelpaavan katsojille.

Media on puun ja kuoren välissä monella tapaa. Tällä hetkellä osa tekoälyjen koulutusmateriaalista tulee tiedotusvälineiltä. Jos toimitukset eivät jatkossa halua luovuttaa juttujaan moiseen käyttöön, jossain päin maail­maa joku kirjoittaa samasta aiheesta huteran esityksen, joka kyllä kelpaa.

Journalismin arvo ei koskaan ole ollut tekstissä, äänit­teessä tai videossa, siis itse lopputuotteessa. Se on vain tuntunut siltä, koska niiden luominen on onnistunut vain ihmisiltä.

Mitä jää jäljelle?

Pitää panostaa siihen, missä tekoäly ei ainakaan ­vielä pärjää eli hankkia tietoa, joka ei ole vielä digitoidussa muodossa ja netissä saatavilla.

Onko osa informaatiosta puhelinsoiton päässä? Loistavaa, soita lähteelle ja kirjoita juttu, johon tekoäly ei ­pysty (vielä).