Suhde yleisöön on Uuden Jutun uusi juttu

Uusi Juttu julkaisi ensimmäiset ­juttunsa tammikuun puolivälissä. Aloitin ­uuden verkkomediantoimittajana joulukuussa, enkä kuulu sen perustajiin tai omistajiin. En ollut mukana, kun Uuden Jutun lanseeraus- ja rahoituskampanjaa viime syksynä tehtiin. Silti tai juuri siksi Uuden Jutun markkinointi on ollut minulle yksi hankkeen kiinnos­tavimmista osista.

Uuden Jutun viestintä ollut alusta asti näyttävää ja somekommenttien perusteella monien ­mielestä sietämättömän ärsyttävää. Perustajat kiersivät syksyllä Suomea puhumassa journalismista ja julkaisivat sosiaalisessa mediassa ja uutiskirjeenä jatkuvaa virtaa podcastia ja päivityksiä hankkeen eri vaiheista.

Joukkorahoituskampanja alkoi syyskuussa teemalla: Media on rikki. Tarvitaan uusi ­tiedotusväline, joka keskittyy olennaiseen.

Kampanjasta innostui myös julkisuuden henkilöitä, jotka oma-aloitteisesti kertoivat lähtevänsä siihen mukaan. Lopulta yli 10 000 ­ihmistä osti vuoden tilauksen ennen yhdenkään jutun j­ulkaisemista. Uudessa Jutussa ei tosin puhuta ­tilaajista vaan ­jäsenistä.

Jos en olisi Uudessa Jutussa töissä, pitäisin varmasti itsekin tällaista markkinointia ylimielisenä ja rasittavana. Ensin arvostellaan nykyistä journalismia ja sitten kuljetaan selfietikku kädessä kertomassa kuukausikaupalla siitä, miten toimitusta perustetaan.

Koska kuitenkin olen Uudessa Jutussa töissä ja näen yleisösuhdetta hoitavien kollegoideni työn tulokset, yritän lähinnä miettiä, mitä minun ­pitäisi oppia heiltä.

Kun kollegani Jussi Sippola on pyytänyt uutiskir­jeissä tai somessa näkemyksiä vaikkapa juttutyyppien nimistä tai journalismitoiveista, hän on saanut tuhansia vastauksia. Tuhansia vastauksia – aikana, jolloin ihmisiä on vaikea saada vastaamaan perinteisiin gallupeihin. Ihmiset todella ­haluavat osallistua uuden tiedotusvälineen rakentamiseen.

Uuden Jutun viestijöiden työ onkin pakottanut minut pohtimaan journalismin suhdetta yleisöön.

Aiempi kokemukseni journalismin yleisösuhteesta on, että toimittaja tekee työtään vain ja ainoastaan yleisölle – ei vallanpitäjille, mainostajille tai haastateltaville. Samaan aikaan yksikään ulkopuolinen ei saa vaikuttaa toimituksen päätöksiin – ei myöskään yleisö. Yleisön puhelut tai viestit ovat lähinnä jonkinasteinen riesa.

Nykyisin toimitusten valintoja ohjaa toki yhä enemmän data. Toimitukset seuraavat sitä mikä yleisöä kiinnostaa, mutta pysyttelevät silti kohtuullisen etäällä yleisöstään. Tai ainakaan toimittajat eivät juuri keskustele yleisönsä kanssa oman mediansa sivuilla.

Uudessa Jutussa keskustelu yleisön kanssa on ­ollut kaiken keskiössä. Sitä on tehty kasvotusten, puhelimitse, sosiaalisessa mediassa ja uutiskirjein. Sitä ovat tehneet paitsi markkinoijat, myös toimittajat. Tarkoitus on, että sama keskustelu jatkuu ­Uuden Jutun keskustelupalstoilla.

Toistaiseksi taktiikalla on saavutettu uskomattomia tuloksia. Kuinka moni olisi uskonut, että yli 10 000 suomalaista maksaa noin sata euroa journalismista, jota ei ole edes nähnyt?

En minä ainakaan.

Uuden Jutun toimittaja avaa aina keskustelun juttunsa alla itse ja jatkaa keskustelua jäsenten ­kanssa. Keskusteluun voi käyttää pari tuntia työaikaa.

Itse nikottelin ajatusta aluksi. Kun olen juttuni tehnyt, pajatso on tyhjä. Minulla ei ole valtavasti uusia ajatuksia aiheesta jaettavaksi. Ja eikö toimittajan pitäisi keskittyä tekemään seuraavia juttuja? Aikaa on rajallisesti.

Toisaalta olen aina ajatellut juttujani keskus­telunavauksina, en lopullisina totuuksina. Siksi keskustelu jäsenten kanssa onkin tuntunut yllättävän luontevalta. Jäsenten kommentit ovat keskittyneet asiaan, kysymykset ovat olleet kiinnostavia.

Uusi Juttu on vasta alussa. Kommenttipalsta ­hakee muotoaan. Alun idealismi voi vielä saada kylmän suihkun. Jo nyt minusta kuitenkin tuntuu, että Uuden Jutun uusin juttu saattaa lopulta olla sen suhde jäseniinsä.