Suomessa valtaosa ihmisistä ajattelee, että uutisiin voi luottaa. Tämän kertoi jälleen Reuters-instituutin vuosittainen Digital News Report -tutkimus. Kesäkuussa julkaistussa kyselytutkimuksessa 69 prosenttia suomalaisista kertoi luottavansa useimpiin uutisiin. Reilua vuotta aiemmin tehdyn eurobarometrikyselyn mukaan 73 prosenttia suomalaisista luotti mediaan. Luku on suurempi kuin muissa EU-maissa.
Näiden lukujen perusteella silti vajaa kolmannes suomalaisista ei luota uutisiin, vaan kyseenalaistaa suurten tiedotusvälineiden välittämää tietoa. Mitä he ajattelevat mediasta, ja miksi?
Tätä olen selvittänyt osana monitieteellistä Deca-tutkimushanketta. Olen haastatellut 25 ihmistä heidän luottamuksestaan mediaan sekä siitä, millaisia odotuksia heillä on journalismille. Haluan ymmärtää, millaisia näkemyksiä näillä ihmisillä on luotettavasta tiedosta sekä millaisia heidän arvonsa ja maailmankuvansa ovat. Tarkastelen myös, millaiset uutisaiheet ovat erityisen alttiita vastakkainasettelulle ja kohtaavat eniten kritiikkiä.
Tutkimusta aloittaessani en ollut aivan varma, keitä mediaan epäluuloisesti suhtautuvat ihmiset ovat ja mistä heitä tavoittaisin. Olin saanut yhdenlaisen käsityksen ihmisten luottamuspulasta työstäessäni journalistiikan väitöskirjaani populistisesta vastamediasta, jossa tutkin MV-lehden sisältöjä vuosilta 2015–2017. Tuolloin törmäsin maailmankuvaan, joka oli voimakkaan rasistinen ja vastakkainasettelua lisäävä.
Deca-tutkimukseen haastattelemani ihmiset eivät kuitenkaan vastanneet sitä mielikuvaa, mikä minulla oli väitöskirjani perusteella mediaa kohtaan epäluottamusta tuntevista ihmisistä. Olin miettinyt, ovatko he poliittisesti oikealle kallellaan, ehkä salaliittoihin uskovia tai disinformaatiota levittäviä sosiaalisen median huutelijoita. Useita kymmeniä tunteja haastateltavia kuunneltuani kuitenkin ymmärsin, että he eivät ole äärioikeistolaisia tai informaatiovaikuttamiselle alttiita ihmisiä vaan tavallisia kansalaisia huolineen. He myös tulivat hyvin erilaisista taustoista korkeasti koulutetuista tehtävistä erilaisiin käytännön ammatteihin.
Moni heistä kertoi olleensa aiemmin tavallinen uutisten kuluttaja. Moni seuraa edelleen perinteistä mediaa niin paljon kuin ehtii, mutta hakee tietoa myös lukuisista muista lähteistä. Vastamedian sisältöihin he suhtautuvat kuitenkin yhtä kriittisesti kuin perinteiseen mediaan – ikään kuin toisena ääripäänä uutismedian näkökulmille.
Moni haastattelemistani ihmisistä luonnehti itseään tiedon suurkuluttajaksi. Heille on tärkeää hankkiutua tieteellisesti tutkitun tiedon pariin, jota lukemalla he yrittävät itse muodostaa kuvan, miten eri aiheista on tieteessä argumentoitu. Journalismiin he toivoivat samantyyppistä, usean eri näkemyksen näkyväksi tuovaa debattia.
Moni haastattelemistani ihmisistä piti itseään myös aktiivisena kansalaisena, joka ottaa osaa julkiseen keskusteluun etenkin sosiaalisessa mediassa, blogeissa ja mielipidekirjoituksissa. Suurin osa ei mieltänyt itseään kuitenkaan poliittisesti aktiiviseksi, eikä heitä voikaan niputtaa minkään tietyn poliittisen suuntauksen tai puolueen alle. Sosiaalisen median kanavillaan he nostavat esiin näkökulmia, jotka heidän mielestään jäävät valtavirran uutisissa käsittelemättä. Monilla heistä on tileillään jopa tuhansia seuraajia. He toivovat avointa keskustelua etenkin herkästi polarisoituvista aiheista, kuten terveyteen, ravitsemukseen, turvallisuuteen ja sotauutisointiin liittyvistä kysymyksistä.
Tämän jutun kursivoidut sitaatit ovat poimintoja haastatteluista, joista viimeiset tein toukokuussa.
Mitä haastatellut sitten kertoivat syyksi luottamuksensa rapautumiselle?
Suurelle osalle vedenjakajana oli korona-ajan rokotteisiin ja rajoitteisiin liittynyt uutisointi. Haastateltavien mielestä media lietsoi korona-aikana pelkoa ja ohjasi yleistä mielipidettä rokottamattomia vastaan leimaamalla heidät vaarallisiksi disinformaation levittäjiksi. Moni kertoi tuntevansa ihmisiä, jotka kokevat edelleen olevansa toisen luokan kansalaisia median kirjoitusten vuoksi. He toivoivat, että mediassa olisi ollut enemmän tilaa koronauutisoinnin jälkipuinnille.
”Korona on hyvä esimerkki siinä mielessä, et se on ollut vähän niin kuin selviytymistaistelu myöskin. Eli siinä alussa ei oikein tiedetty, että mikä on tulossa, mikä herätti sitten hieman paniikkia. Ja silloin ihmiset reagoi tunteella, ei niinkään järkevästi. Mutta pikkuhiljaa selvisi, että okei, tämä ei olekaan maailman tappaja ja niin poispäin, mutta siihen [journalistit] ei ikinä mukauduttu kokonaan”, eräs haastateltava kuvasi.
Toinen haastateltava kertoi lähestyneensä Ylen dokumenttiohjelmien tekijöitä, jotta vakavien rokotehaittojen vuoksi työkykynsä menettäneet saisivat äänensä kuuluviin. Alkukiinnostuksesta huolimatta aiheeseen ei tartuttu. Haastateltava koki, että media halusi vaieta asiasta.
Tällä on hänen mielestään monenlaisia seurauksia. Jos ihmiset kokevat jäävänsä pelkojensa ja vastoinkäymistensä kanssa yksin, he voivat haastateltavan mielestä olla informaatiovaikuttajien silmissä otollinen kohde. Siksi myös hankalia aiheita ja yleisestä mielipiteestä poikkeavia näkemyksiä pitäisi pystyä käsittelemään julkisuudessa tasapuolisesti, ilman leimaamista ja väheksyntää. Tämä onnistuisi haastateltavan mielestä niin, että media kuulisi myös niitä tarinoita, jotka on nyt niputettu vääräksi tiedoksi.
”Mut nyt sitten meihin kohdistuu informaatiovaikuttamista, ja sitten on taas eri ryhmiä, vaikka ihmisiä, jotka on joutunu pettyyn tähän systeemiin eikä oo saanu apua ja vaikka kokee, että asioita ei nosteta julkiseen keskusteluun. Se on niin hyvää tarttumapintaa, että sitten tämmösistä kummallisista vaikuttimista käsin olevat toimijat pääsee tämän ryhmän äänitorveks. Ja sitten käy niin, että se kuva rupee piirtyyn sellaseks, että vaikka rokotehaitan saaneet on jotain Venäjän trolleja tai kertakaikkisesti jotenkin ihan täysin järkensä menettäneitä kiljusirkusväkee tai mitä nyt tuolla Twitterissä on aina esimerkiks sitä leimaamista,” haastateltava sanoi.
Haastateltavien mielestä media on luonut vastakkainasettelua koronan lisäksi muissakin aiheissa. Näitä olivat esimerkiksi Venäjän hyökkäyssota Ukrainassa sekä Nato-kysymys. He kokivat, että media kärjistää keskustelukulttuuria. Tiedonvälittäjän sijaan se näyttäytyi heille osapuolena.
Yksipuoliseksi kokemansa uutisoinnin perimmäisiksi syiksi haastateltavat nimesivät mediatalouden ja median omistamisen keskittymisen. Osan mielestä perinteisen median sisällöt alkoivat heikentyä 2010-luvun alun jälkeen: tuolloin digitalisoituvan julkisuuden pelättiin johtavan journalismin kriisiin ja tuli klikkiotsikoiden aika. Sittemmin mediatalojen omistajuuden keskittyminen on luonut mielikuvan konsernijournalismista, jossa sisällöt muistuttavat yhä enemmän toisiaan. Haastateltavien mielestä suurten tiedotusvälineiden omistuksen keskittyminen on osaltaan syönyt median luotettavuutta.
Merkillepantavaa oli, että monen haastateltavan toiveet journalismista olivat lähellä monien journalistienkin toiveita. Moni kaipasi tutkivaa journalismia. He toivoivat toimittajien toimivan vallan vahtikoirina, penkovan päätöksenteon poliittisia ja taloudellisia kytköksiä, paljastavan suhmuroinnit ja korruption.
Moni kuitenkin koki, että tutkivan journalismin merkitys on kutistunut häviävän pieneksi. Tämä johtuu haastateltavien mielestä rahan ja ajan puutteesta.
”Se kiire, joka koko ajan kutistaa tutkivan journalismin mahdollisuutta, voi johtaa siihen, että syntyy välinpitämättömyys itse journalismia kohtaan. Tehdään vaan töitä eikä tarkastella sitä sillä tavalla, että mitäs me voitais tehdä paremmin.”
Kaikki haastateltavani olivat yhtä mieltä, että journalismilla ja medialla on kiistattoman suuri valta siihen, mistä asioista ihmiset puhuvat ja siihen, millaisen kannan he asioihin ottavat. Journalistien pitäisi heidän mielestään olla niitä avarakatseisia tienraivaajia, jotka tekevät tilaa monenlaisille näkökulmille.
Mitä median pitäisi sitten tehdä? Mikä saisi tutkimukseen haastatellut luottamaan mediaan?
Vuonna 2017 oikeusministeriö julkaisi pamfletin, jossa yhtenä huolena mainittiin keskustelukulttuurin kärjistyminen. Silloisen oikeusministerin Antti Häkkäsen (kok.) mukaan demokratian kannalta olisi tärkeää, että kaikki kokisivat voivansa vaikuttaa ja tulla kuulluksi. Polarisoitumista ruokkiva kehitys informaation ylitarjonnan ja häiriöiden aikakaudella on huolestuttava. Se sekoittaa todellisen informaatiovaikuttamisen ja disinformaation niiden kansalaisten ääneen, jotka haluaisivat vastauksia pelkoihinsa ja huoliinsa. Tätä kehitystä journalistien kannattaisi olla purkamassa vahvistamisen sijaan.
Keinoja parempaan uutisointiin on. Esimerkiksi Tampereen yliopistossa Reilu media -hanke etsii tapoja edistää moniäänistä ja kunnioittavaa mediajulkisuutta. Hankkeen tutkijat Maarit Mäkinen, Mari Pienimäki ja Mikko Hautakangas ovat kehittäneet toimittajille työkalun, Reiluusnavigaattorin, joka auttaa erityisesti hankalista aiheista kirjoittamisessa.
Toivoisin journalistien tutustuvan Reiluusnavigaattoriin ja siinä esitettyihin ajatuksiin. Ne kannattaa lukea huolella ja ottaa osaksi jokapäiväistä toimitustyötä. Luottamusta voidaan rakentaa tarttumalla avoimemmin mielin myös vaikeisiin aiheisiin.
”Kenet me päästetään ääneen tässä yhteiskunnassa, se on mun mielestä se, missä on kaikkein suurin ongelma ja mikä olis kaikkein helpoin korjata ja sillä saada se demokratian tila vähän paremmaksi ja ylipäänsä luottamus siihen toimittajuuteen ja journalismiin.”
Tutkimusta rahoittaa strategisen tutkimuksen neuvosto, joka toimii Suomen Akatemian yhteydessä.
Uusimmassa lehdessä
- Myyntitykki ja toimittaja — Matti Pulkkisen monet roolit kummastuttavat Pirkanmaalla
- Kesän Yle-keskustelut latistivat työntekijöiden tunnelmat – ”On ikävää, jos Yleä mustamaalataan tarkoituksella”
- Yle-keskustelussa puhutaan vääristä asioista
- Susanna Landor vill ge ÅU en tydligare journalistisk styrning
- Tienaako nainen miestä huonommin, koska ei kehtaa pyytää isompaa palkkiota? Tutkija pitää selitystä liian helppona.
