Hamas teki lokakuussa järkyttävän, yli 1400 israelilaisen hengen vaatineen terrori-iskun. Välittömästi sen jälkeen ryhdyttiin kovaäänisesti kiistelemään siitä, miten iskua ja sitä seuraavia tapahtumia saisi julkisuudessa käsitellä.
Liittouma liberaaleja, polvirukoilijoita ja äärioikeistoa alkoi metelöidä sosiaalisessa mediassa ja lehtien sivuilla. Heidän mukaansa Israelin valtiolla on oikeus vastata terrori-iskuun kuten parhaaksi näkee, esimerkiksi pommittamalla Gazaa. Jos joku piipittää palestiinalaissiviileistä tai sodan säännöistä, he suuttuvat tai nauravat.
Huutajien hampaisiin joutuivat esimerkiksi ihmisoikeusjärjestö Amnesty sekä Suomen evankelisluterilainen kirkko. Piispa Teemu Laajasalo kritisoi Helsingin Sanomien mielipidekirjoituksessa 15. lokakuuta työnantajaansa siitä, että se on huolissaan ”ensisijaisesti mahdollisesta vastahyökkäyksestä palestiinalaisten kannalta”.
”Mahdollinen vastahyökkäys” oli siinä vaiheessa kestänyt yli viikon, Gazan uhriluku oli jo 2329 ihmistä, joista noin kolmasosa lapsia. Nyt uhriluku on moninkertaistunut ja Gazassa kuolee ja haavoittuu 420 lasta päivässä.
Maailmalla Laajasalon edustama välinpitämättömyys siviiliuhreja kohtaan on valtavirtanäkemys, kun länsimediat luovat kertomusta hyvän ja pahan välisestä taistelusta. Terrori-isku on uusi nollapiste, joka kumoaa historian ja jota edeltävää aikaa tiedotusvälineet eivät juuri muistele.
Jopa Israelissa journalismi on ollut monipuolisempaa. Kiinnostavimman artikkelin Israelin pääministerin ja Hamasin aiemmasta yhteistyöstä julkaisi heti Hamasin iskuja seuraavana päivänä Times of Israel.
Siviilien kollektiivinen rankaiseminen ja pommittaminen näyttäytyy länsimediassa välttämättömänä pahana. Tiedotusvälineet esittävät asian siten, että Israelilla on oikeus tai suorastaan pakko pommittaa rakennuksia, jotka ovat täynnä siviilejä. Niissä saattaa nähkääs piileskellä terroristi, eikä mikään määrä kuolleita lapsia haittaa, jos terroristi saadaan hengiltä. Kyse on toki sotarikoksesta, mutta sitä ei media mainitse.
Länsimedian sotarummun paukkeessa lännen johtajat jonottivat halaamaan Israelin pääministeriä Benjamin Netanjahua, joka muuttui salamavalojen räpsyessä yhdessä yössä äärioikeiston gangsterista läntisen demokratian esitaiselijaksi.
Kun tiedotusvälineet eivät ottaneet kriittistä etäisyyttä tapahtumiin, sen oikeutukseen kansainvälisen lainsäädännön kannalta eivätkä sen keskeisiin pelureihin, kostoiskun koko hulluus pääsi valloilleen ilman, että mikään vaikutusvaltainen maltillinen taho olisi saanut ääntään kuuluviin.
Suomessa uutispäälliköt ovat pitäneet päänsä kylmänä. Tutkijat ovat saaneet kertoa kansalaisille Israelin ja palestiinalaisten epäsymmetrisen konfliktin syistä ja seurauksista. Tapahtumia kontekstoivia, eri osapuolten näkemyksiä avaavia artikkeleita alkoi ilmestyä pian terrori-iskun jälkeen.
Tiedotusvälineet ja journalistien yhteisöt ovat käyneet myös julkista keskustelua siitä, miten tapahtumista tulisi uutisoida, mitä pitää ottaa huomioon.
Ehkä tästä syystä suomalaisten toimittajien ei tarvitse tehdä uutistyötä olosuhteissa, joissa painostetaan uutisoimaan vastoin omaa oikeustajua.
The Times kertoi 25. lokakuuta BBC:n toimittajien moraalisesta ristiriidasta: on vaikeaa kertoa todellisuudesta, kun päälliköt suoltavat Israelia tukevia linjauksia.
”Sanoja kuten ’joukkomurha’, ’verilöyly’ ja ’julmuudet’ käytetään, kun viitataan Hamasin tekoihin. Mutta harvoin, jos ollenkaan, kun viitataan Israelin tekoihin”, BBC:n työntekijä kertoo.
Toimittajat itkevät salaa vessassa ja saikuttavat.
Ehkä hekin näkevät sosiaalisessa mediassa suoraa kuvaa Gazan sisältä. Sitä välittävät saarron sisältä kansalaisjärjestöt, tv-kanavat Al Jazeera English ja Arabic sekä kymmenet toimittajat ja kuvajournalistit, kuten Pulitzer-finalisti Wissam Nassar ja valokuvaaja Motaz Azaiza.
Myös suomalaiseen uutisvirtaan valuu isojen uutistoimistojen sähkeitä, joista on siivottu ulos Gazassa vallitseva täydellinen kaaos ja mielivalta.
Tapahtumista tulee käsittämättömiä.
Ei voi kirjoittaa uutiseen, että ”Israel kehottaa väestöä siirtymään Gazan eteläosiin” kertomatta, että Israel pommittaa myös etelää ja reittejä sinne. Muuten lukija ihmettelee, että miksi ihmiset eivät siirry turvaan, ehkä he haluavat kuolla.
Uutisessa olisi hyvä mainita myös, että koska koko Gazaa pommitetaan, osa väestöstä ei uskalla siirtyä, osa ei pysty. He ovat potilaita ja hoitohenkilökuntaa, vanhuksia tai lapsia ilman yhtään elävää omaista.
Lääkärit amputoivat raunioista paljain käsin kaivettujen lasten raajoja ilman anestesiaa, vakaviin palovammoihin ei ole kipulääkkeitä. Ihmiset näkevät nälkää ja sairaalojen hengityskoneita ja keskoskaappeja sammutellaan polttoainepulan takia.
Samalla kun sairaalat keräävät epätoivoisina polttoainelahjoituksia, jotta saisivat generaattorit toimivaan vielä hetken, Israel mattopommittaa tuhannen kilon pommeilla tiheästi asuttuja asuinalueita ja pyrkii sen lisäksi tuhoamaan täsmäiskuilla tavallisten gazalaisten elämän edellytykset.
Ihmisoikeusjärjestö Euro-Med Monitor on laskenut, että Israel on jo nyt käyttänyt alueella räjähteitä, joiden yhteenlaskettu määrä vastaa teholtaan lähes kahta Hiroshimaan pudotettua atomipommia.
Israel on räjäyttänyt Gazan aurinkopaneelit, leipomot, vesitankit ja lääkevarastot. Sen iskut kohdistuvat ambulansseihin, sairaaloihin ja kouluihin. Niissä kuolee lääkäreitä, sairaanhoitajia ja toimittajia, usein perheineen.
Israel on vanha kettu selittämään toimensa parhain päin. Gazan infrastruktuurin totaalisella murskaamisella ei ole mitään tekemistä Hamasin tuhoamisen tai panttivankien vapauttamisen kanssa. Terroristijärjestöllä on omat varastonsa maan alla, eikä sitä kiinnosta, miten tavallisten ihmisten käy.
Journalistien tehtävänä on antaa ääni siviileille, joita ei edusta Israelin ja Hamasin välisessä konfliktissa yksikään virallinen taho. Gazan siviilit eivät voi luovuttaa panttivankeja Israelille eikä heillä ole paikkaa maailman johtajien neuvottelupöydissä.
Journalismin ydintä on puolustaa kansalaisyhteiskuntaa ja avata kansalaisille, minkälaisten sopimusten varaan maailmanjärjestys pohjautuu. Sodan säännöt ja kansainväliset ihmisoikeussopimukset ovat tavallisten ihmisten paras turva silloin, kun johtajat antavat tunteidensa tai murhanhimoisten ideologioiden ohjata päätöksentekoa.
Uutisen yhteydessä pitäisi aina todeta, että ravinnon, veden, lääkkeiden ja energian epääminen, pakkosiirto ja siviilikohteiden pommittaminen ovat sotarikoksia. “Ihmiskilvet” ovat siviilejä, joiden pommittaminen on sotarikos. Onko epäreilua, että terroristijärjestö Hamas käyttää ihmiskilpiä? Tietenkin on. Saako siviilejä silti tappaa? Ei saa.
Ei pidä olla sinisilmäinen. Läntinen tiedustelu ei ole neutraali toimija vaan osa sotakonetta ja Israelin tiedustelun paras kaveri.
Israelin pommituksissa on kuollut lähes puolet enemmän toimittajia kolmessa viikossa kuin Ukrainassa koko tähänastisen sodan aikana.
Jotta näiden toimittajien suuri uhraus ei valuisi hukkaan, meidän, jotka teemme työtä turvallisissa toimistotiloissa, täytyy hoitaa oma osuutemme.
Vaihtoehtoja on kaksi. Voimme olla osa ongelmaa ja itkeä sitä vessassa, kun kuva tuhon koko laajuudesta myöhemmin paljastuu. Tai voimme kirjoittaa juttuja, jotka auttavat ymmärtämään, miten helvetilliseen projektiin lännen päättäjät ovat meidät kaikki sitoneet ja miten vakavia seurauksia sillä on koko läntiselle yhteisölle.
Ainoa tie ulos on luoda painetta päättäjille ja vaatia heitä näkemään kirkkaammin ja kauemmas. Siihen kansalaiset tarvitsevat puolueetonta ja rohkeaa journalismia. Siviilien tappaminen on saatava loppumaan.
