Tutkijoita kannustetaan viestimään, mutta moni pysyy hiljaa. Syitä on monia: pelko työuran puolesta, maalittaminen sekä yliopiston johdon ja viestinnän pyrkimys ohjailla sitä, mitä tutkija saa sanoa.
Yliopistojen autonomia on turvattu Suomen perustuslaissa. Yliopistojen lakisääteiset perustehtävät ovat tieteellinen tutkimus, siihen perustuva opetus sekä yhteiskunnallinen vuorovaikutus. Tieteellinen ajattelu perustuu systemaattiseen tietojen käsittelyyn ja kriittisen ajattelun kehittämiseen. Yliopistojen jäsenten rooliin demokraattisessa yhteiskunnassa kuuluu kriittisen ja moniäänisen keskustelun ylläpitäminen.
Viime vuosina yliopiston tutkijoiden ääni on vaimentunut monestakin syystä. Esimerkiksi vihapuhe ja tutkijoiden maalittaminen sosiaalisessa mediassa ovat vähentäneet yliopistoväen halukkuutta osallistua julkiseen keskusteluun. Esa Väliverrosen ja Kai Ekholmin teoksessa (2021) käydään kattavasti läpi mediamaailman ilmiöitä, jotka ovat sananvapaudelle vaarallisia.
Kaikkia uhkatekijöitä ei kuitenkaan ole noteerattu riittävästi. Vuoden 2010 yliopistolaki muutti virkasuhteet työsuhteiksi. Se helpotti työntekijän irtisanomista ja loi uuden potentiaalisen uhkatekijän.
Lakimuutos ja vuoden 2016 ylimitoitetut koulutusleikkaukset johtivat epävarmuuden ja pelon ilmapiirin syntymiseen, mikä sai yliopistoväen pohtimaan tarkkaan, mitä tai ketä he uskaltavat kritisoida julkisesti.
Tilannetta on pahentanut yliopistojen johtajavaltaiseksi muutettu järjestelmä. Siinä työsuhteen jatkuminen ja pysyvän työpaikan saaminen on sidoksissa siihen, millaiset välit työntekijällä on esihenkilöihinsä käytännössä dekaaniin tai rehtoriin. Tätä yliopistolain aiheuttamaa ongelmakokonaisuutta on toistaiseksi analysoitu aivan liian vähän. Pätkätöiden yleisyys ja rekrytointien muuttuminen entistä joustavammiksi tai poliittisemmiksi on pahentanut ongelmaa.
Toinen täysin katveeseen jäänyt ongelma on yliopistojen viestintä. Sen painoarvo on kasvanut ja sisältö muuttunut merkittävästi. Yliopistojen viestinnässä työskentelevien määrä on viime vuosina kasvanut räjähdysmäisesti leikkauksista huolimatta.
Viestinnän julkilausumattomaksi tavoitteeksi on asetettu ”positiivisuus”. Yliopiston johdon näkökulmasta vain positiivisista asioista viestitään, jos suinkin mahdollista. Jos yliopiston tutkijat tuottavat julkisuuteen negatiivisia tai kriittisiä mielipiteitä, viestintä pyrkii vaikenemaan niistä tai ohittamaan ne nostamalla julkisuuteen positiivisia asioita ja pyrkimällä peittämään kriittisten näkemysten aiheuttamat kohut ja kolhut.
Ongelmallista on sekin, että viestinnän toimijat määrittelevät sen, mikä on negatiivista yliopiston näkökulmasta. Pahimmillaan tämä voi johtaa tiettyjen keskusteluteemojen, kuten yliopistojen hallinnon demokratiavajeen tai henkilöstön työhyvinvoinnin heikkenemisen ja niitä esillä pitävien henkilöiden puheenvuorojen filtteröintiin.
Sananvapauteen liittyvät kysymykset ovat sidoksissa kamppailuun resursseista. Yliopistot ovat riippuvaisia opetus- ja kulttuuriministeriön jakamasta tuesta. Se on johtanut kritiikittömyyteen: yliopiston johto ei katso hyvällä ministeriön politiikkaan kohdistuvaa kritiikkiä. Pelkona on, että ministeriö rankaisisi rahanjaossa niitä yliopistoja, jotka ovat kritisoineet ministeriötä.
Ministeriö itse on puolestaan jo vuosia noudattanut hajota ja hallitse -politiikkaa, joka on estänyt yliopistojen yhteisen rintaman syntymisen muun muassa kamppailussa resursseista. Yliopistoissa pelätään, että kritiikki ministeriötä kohtaan heikentäisi niiden asemaa neuvotteluissa ministeriön kanssa.
Helsingin yliopisto ei liene ainoa yliopisto, jossa johdon nimenomainen linja on ollut neuvotella vaikeista asioista ministeriön kanssa tuomatta ongelmia julkisuuteen. Siksi tutkijoiden on vaiettava.
Useimpien yliopistojen tulokset ovat heikentyneet 2010 jälkeen ja työhyvinvointi on laskenut huonolle tasolle. Voikin perustellusti kysyä ovatko Juha Sipilän (kesk.) hallituksen leikkauslinja ollut hyvä vai jotain ihan muuta? Helsingin yliopiston tilannetta pahensi vielä apteekkioikeuksien menettäminen vuonna 2017.
Huonontuneiden tulosten perusteella on oikeutettua kysyä pitäisikö julkisuutta ja kriittistä keskustelua käyttää välineenä asioiden eteenpäinviemisessä? Kukaan ei voi todistaa, että tulokset olisivat toisenlaisella politiikalle olleet nykyistä huonompia.
Kuvatut ilmiöt, jotka esiintyvät eri asteisesti maamme yliopistoissa, ovat syvästi yliopistojen perusarvojen ja osin myös niiden omien strategioiden vastaisia. Kriittinen keskustelu ja ongelmien ratkaiseminen kuuluvat yliopistollisen toiminnan ytimeen.
Jos tätä pyritään estämään tai noudatettu politiikka vähentää kriittistä keskustelua, se on hyvin ongelmallista myös sananvapaudelle ja suomalaiselle demokratialle.
Jukka Kekkonen
Kirjoittaja on Helsingin yliopiston oikeushistorian ja roomalaisen oikeuden professori (emeritus).