Presidenttiehdokas Mika Aaltola esittää vaalikirjassaan Havahtuminen useita voimakkaita mediaan kohdistuvia syytöksiä.
Kirja on päiväkirjamuotoinen teos, joka päättyy Aaltolan presidenttiehdokkaaksi asettumiseen elokuussa 2023, jolloin hän jäi lomalle ja virkavapaalle Ulkopoliittisen instituutin johtajan paikalta.
Aaltola kutsuu kirjassaan kriittistä uutisointia vaalihäirinnäksi ja kertoo saaneensa toimittajilta uhkauksia kerrottuaan harkitsevansa ehdokkuutta. Journalistin haastattelussa Aaltola myös väittää, että mediat voisivat antaa positiivista julkisuutta ilmoitustilan ostajille.
“Me kyllä uitamme sinut kölin alta, jos lähdet”. Tällaisen uhkauksen Aaltola kertoo kirjassaan saaneensa toimittajalta kerrottuaan harkitsevansa presidentinvaaliehdokkuutta. Aaltolan tekstin mukaan uhkauksia olisi tullut useampi.
Kuka tällaisen uhkauksen on esittänyt?
Aaltola sanoo ensin viittaavansa erityisesti Suomen Kuvalehden lokakuussa 2022 julkaisemaan Jukka Ukkolan pakinaan.
“Siinä kehotettiin muuttamaan Suomesta pois”, Aaltola sanoo.
Tällaista kehotusta ei pakinassa kuitenkaan ole.
“Kokemuksesta tiedetään, että moni varhainen kansansuosikki on kadonnut kulisseihin ennen vaaleja”, Ukkola kirjoittaa.
Hän pakinoi erilaisista “maineenpakastuskeinoista”, joilla presidenttigallupeihin noussut Aaltola voisi välttää suosion hiipumisen ennen vaaleja. Ukkola ehdottaa selvästi humoristisessa tekstissään esimerkiksi perunakellaria, luostaria ja ulkomaista yliopistoa, ”josta ei liikoja pihinöitä Suomeen saakka kuuluisi”. Pakinassa ei myöskään kirjoiteta kölin alta vetämisestä tai esitetä muutoinkaan uhkauksia.
Haastattelun jälkeen Aaltola kertoo tekstiviestillä, että kommentti kölin alta uittamisesta olisi tullut luottamuksellisessa taustakeskustelussa ”kokeneelta toimittajalta”, kun tämä oli kysynyt Aaltolalta toisesta asiasta. Aaltola oli tuolloin hämmästellyt sitä, kuinka median suhde häneen on muuttunut.
Aaltola ei vastaa kysymykseen siitä, minkälaisia muita uhkauksia hän on saanut.
Aaltola pohtii kirjassaan myös vaalihäirintää
“Venäjän disinformaatiokoneisto on toistanut tiettyä sanomaa pitkään. [–] Tuloksena on huomattava vaalihäirinnän tehokkuuden kasvu. Yksittäisen ehdokkaan kohdalla tämä tarkoittaa negatiivisen uutisoinnin keskittymistä johonkin skandaaliin tai persoonallisuuden piirteeseen. Minusta on ollut mielenkiintoista seurata, kuinka tämä on tapahtunut omalla kohdallani. Viime syksyllä tapahtui käänne, kun joku keksi, että puhun kuin pappi”, Aaltola kirjoittaa.
Kirjassa hän puhuu kotoisen median ja ulkoisen disinformaation epäpyhästä liittosuhteesta.
Haastattelussa Aaltola kertoo tarkoittavansa sitä, että häntä käsittelevissä yksittäisissä jutuissa oli käytetty samankaltaisia luonnehdintoja kuin sosiaalisen median vihapostissa. Aaltola kirjoittaa kirjassaan, kuinka häntä kuvataan mediassa esimerkiksi flirttailijaksi ja kansan viettelijäksi.
”Kriitikot löysivät trollit ja heidän vuosia varjellut sananpartensa”, Aaltola kirjoittaa.
Aaltola ei vastaa kysymykseen siitä, missä häntä on kutsuttu näillä ilmauksilla. Svenska Yle kirjoitti toukokuussa 2023, kuinka ”Aaltola jatkaa presidenttiehdokkuudella flirttailemista”. Flirttailijaksi häntä ei artikkelissa sen sijaan kutsuta.
Onko media levittänyt sinusta disinformaatiota?
Aaltola vastaa kysymykseen alkamalla kritisoida Helsingin Sanomien tuoretta analyysiä kirjastaan, jossa tarkastellaan myös Aaltolan mediaväitteitä. Uudelleen kysyttäessä Aaltola kuitenkin kiistää, että hän pitäisi analyysin sisältöä disinformaationa.
Ajatteletko, että media on kriittisillä artikkeleillaan osallistunut kampanjasi häirintään?
Aaltola kiertää kysymyksen.
“Saattaa olla niin, että vaalivaikuttamista saattaa tapahtua Venäjästä voimakkaita näkökulmia esiin tuovien henkilöiden kohdalla. Mahdollisuus pitää tuoda esiin”, Aaltola sanoo haastattelussa.
Aaltola kirjoittaa myös kriittisesti median tavasta suhtautua häneen. “Ongelmaksi nousee puolueiden ohella myös media”, Aaltola kirjoittaa teoksessaan.
“Avoimet ja piilotetut politrukit ja mediaan sidoksissa olevat politiikan portinvartijat alkavat näennäiseettisesti etsiä huhuja ja lokaa”, hän kirjoittaa.
Toisaalla hän jatkaa: “Aikaisemmin ylpeistä vallan vahtikoirista on tullut vallitsevan politiikan portinvartijoita. He heristelevät sormeaan ja julistavat sääty-yhteiskunnan perussääntöä: suutari pysyköön lestissään”.
Sekä kirjassaan että haastattelussa Aaltola pohtii, millä tavalla hänen saamaansa mediahuomioon vaikuttaa se, ettei hän kuulu puolueeseen. Hän vetoaa kansainväliseen tutkimukseen median niin sanotusta status quo -vinoumasta.
“Onko käynyt niin, että media, joka on vallan vahtikoira, on samalla myös politiikan portinvartija ja sopeutunut vakiintuneisiin kuvioihin? En väitä, että uutisointi olisi pelkästään negatiivista kohdallani, mutta synnyttääkö tämä kiusausta negatiiviseen uutisointiin?” Aaltola kysyy haastattelussa.
Hän kysyy myös saamansa julkisuuden määrän tasapuolisuudesta.
”Ajatellaan sitä, että kun puoluekokous valitsee presidenttiehdokkaan, niin julkisuus on aikamoista. Kun minä ilmoitan, että olen saanut kerättyä 25 000 kannattajakorttia, niin saanko saman verran?”
Toisaalta Aaltola myöntää, että ”kokonaisuutena ottaen” hän ei usko, että media käsittelisi häntä epäreilusti. Hän kuitenkin pohtii, voivatko median ”millainen Mika Aaltola oikeasti on” -kysymykset luoda yleisössä epäluottamusta, jos ne toistuvat.
Aaltolan mukaan puoluekentän ulkopuolelta tulemisen syytä olisi myös se, ettei hänellä mielestään ole läheisiä suhteita toimittajiin. Hän puhuu “luottotoimittajista”, jotka häneltä puuttuvat.
Aaltola ei vastaa kysymykseen siitä, ajatteleeko hän, että toimittajien mielestä hänen olisi pitänyt pysyä tutkijana ja jättää lähtemättä politiikkaan.
Haastattelussa Aaltola myös arvelee, että journalistinen media voisi antaa lisää näkyvyyttä, jos heiltä ostaisi enemmän mainostilaa. Hän kertoo perustavansa väitteensä tiedotusvälineiden mainosmyyjien puheisiin.
“Mediat soittavat, onko meillä rahkeita mainostilan hankkimiseen. Aika selvästi tuodaan esille, että se tuo myös muuta näkyvyyttä lehdessä tai kanavalla. Tietysti epämääräisesti, mutta vihjaten, että tällainen koplaus on mahdollista”, Aaltola sanoo.
Hän kertoo tulkinneensa vihjauksia siten, että mainostilaa ostamalla voisi saada herkemmin positiivista julkisuutta mediasta esimerkiksi maakuntavierailujen yhteydessä.
“Tietysti voidaan lähteä liikkeelle siitä, että eletään ideaalissa olosuhteessa ja kaikki toimii eettisesti, mutta kysymys siitä, onko näin, voi olla ihan validi.”
Vaikka syytös on hyvin vakava, Aaltola ei suostu kertomaan, mitkä julkaisut olisivat lähestyneet häntä tällä tavalla.
“En viitsi sitä sanoa. Sitten tulee saman tien lisää negatiivista julkisuutta”, Aaltola sanoo.
Populistipoliitikoiden tapa kritisoida mediaa, tehdä siitä osapuoli ja näin nakertaa sen uskottavuutta on noussut keskustelunaiheeksi niin Suomessa kuin ulkomailla.
Populistien tavoin Aaltola kritisoi kirjassaan koko “mediaa”, ei yksittäisiä lehtiä tai toimittajia. Hän ei esitä suoraa kritiikkiä vaan vihjailee median epäluotettavuudesta ja epäreiluudesta. Lisäkysymyksistä huolimatta Aaltola ei anna vihjauksilleen selviä todisteita, ja hän jättää vastaamatta useisiin jatkokysymyksiin.
Haastattelussa Aaltola kiistää voimakkaasti, että toimisi median kanssa samoin kuin populistipoliitikot.
“En tuupi mediaa”, hän sanoo.
Aaltolan mukaan hänen kommenttejaan “ei saa sekoittaa” siihen, että hän “lyttäisi mediaa tietynlaiseksi”.
“Eivät ne ole syytöksiä. Ehkä enemmän pohdiskeluita siitä, miten asiat voivat olla”, Aaltola sanoo.
Hän kertoo, että kirjan päiväkirjamerkinnöillä on tarkoitus kertoa, minkälaisia “pelkoja, havaintoja ja tuntemuksia” hänessä on herännyt.
Aaltola kertoo, ettei pidä mediaan kohdistuvaa kritiikkiään rajuna. Hän vetoaa myös moneen kertaan, että kyse on päiväkirjasta ja ”päiväkohtaisista impressioista” – vaikka toistaakin samoja huomioita myös haastattelussa.
“Ehkä ne ovat varteenotettaviakin havaintoja. Ei kannata ottaa niistä siilireaktioita.”
