Helsinki, 1990-luku. Raija Talvio istuu Suomen elokuvasäätiössä elokuvaohjaaja Taru Mäkelän ja elokuvan tuottajan kanssa Pikkusisar-elokuvan rahoitusneuvotteluissa.
Keskustelun aikana rahoituksesta päättävät miehet valittavat, ettei elokuvassa tapahdu mitään. Miesten mielestä ”naiset vain ovat sotasairaalassa Helsingissä”. Yöjunilla sinne tuodaan heidän ikäisiään haavoittuneita poikia.
”Tälle sivuhenkilölle, Eerolle, pitää tehdä oma sivujuoni. Tähän pitää saada taistelukohtauksia. Se jatkosota oli ihan mieletön! Kannaksen tykistökeskitys ja kaikki”, miehet innostuvat.
Talvio ja Mäkelä katsovat toisiinsa. Koko elokuvan idea on naisen tarina. Se tapahtuu Helsingissä, kaukana rintamalta. Ajatus on, että sota on kaukana, Talvio ja Mäkelä selittävät rahoittajille.
Miesten intoilu menee historiankin näkökulmasta pieleen. Elokuva sijoittui vuoteen 1941. Kannaksen taistelut käytiin vuonna 1944
Monen tuloksettoman palaverin jälkeen Mäkelä soittaa Talviolle.
”Laitetaan ne kohtaukset sinne. Ei tästä päästä muuten eteenpäin.”
Pitkän linjan elokuvaohjaaja, Aalto-yliopiston professori ja käsikirjoittaja Raija Talvio on pitkään pohtinut naisen asemaa elokuva- ja tv-alalla.
Hän on myös tutkinut sitä kollegoineen: Pieni aihe – naistekijät elokuvan rahoitusneuvotteluissa julkaistiin Aalto-yliopiston julkaisusarjassa kolme vuotta sitten.
Tutkimus osoitti elokuva-alan naisten kokevan toistuvasti tilanteita, joissa naiseus nähtiin negatiivisessa valossa. Naissukupuoli saatettiin nostaa esiin ongelmallisena tai väheksyttävänä ominaisuutena lähes missä tahansa elokuvan kehittelyprosessin vaiheessa.
Talvio on opettanut elokuva-alaa yliopistoissa ja ammattikorkeakouluissa vuodesta 1992.
Hän ei ole huomannut taso- tai motivaatioeroa opiskelijanaisten ja -miesten välillä. Jo pitkään heitä on koulutettu yhtä paljon.
”Kun tapaan samat oppilaat viidentoista vuoden kuluttua, miehet ohjaavat ja kuvaavat. Useat naiset ovat siirtyneet tehtäviin, jotka eivät vastaa heidän koulutustaan, tai he ovat vaihtaneet alaa.”
Elokuvantekijänaiset tyrkättiin vuosikymmeniksi alan hiekkalaatikon kulmaan, Talvio kuvaa.
Tilanne on edelleen vinksallaan, vaikka viime vuosina tilanne on parantunut.
Talvio teki tutkimusta jo ennen 2019 alkanutta professuuria. Hän on myös ollut perustamassa Women in Film and Television Finland -yhdistystä.
Tutkimuksissa naiset ovat tuoneet esiin sen, miten heidän esittämänsä aiheet ja näkökulmat tulevat torjutuiksi.
”Voiko päähenkilön vaihtaa pojaksi?”
”Mitä tyttöjen juttuja sä tuot tänne?”
”Onko nämä jotain sun päiväkirjamerkintöjä? Kun tämä on niin pieni aihe.”
Talviolla kesti kauan tajuta, ettei hän ole elokuva-alan ainoa tekijänainen, joka sai miehiltä tällaisia kommentteja.
”Pieni aihe” on eräs kommentti, jonka moni nainen on kuullut eri vuosikymmenillä.
“Naisnäkökulma tai naispäähenkilö näyttäisi tekevän aiheesta pienen jo aivan lähtökohtaisesti”, Talvion ja hänen kollegoidensa tutkimuksessa todetaan.
Vuonna 2020 elokuva-alalla toimivista naisista 64 prosenttia kertoi kokeneensa sukupuoleen perustuvaa syrjintää. Ohjaajanaisista syrjintää koki kolme neljästä.
Nyt naiset ovat ymmärtäneet, etteivät ole yksin.
”Kutsumme tätä sielujen metooksi.”
Talvio aloitti alan opinnot vuonna 1979 Taideteollisen korkeakoulun elokuvataiteen laitoksella. Hän kiinnostui elokuvista jo teini-ikäisenä. Hän ikätovereidensa kanssa aikaa Elokuva-arkistossa. He katsoivat Andrzej Wajdan, Robert Bressonin ja Ingmar Bergmanin elokuvia sekä muuta Peter von Baghin valitsemaa ohjelmistoa.
Samalla he rakensivat maailmankuvaansa ja imaisivat elokuvakäsitykseensä ranskalaisen runollisen realismin ihanteet.
Opintojensa aikana Talvio huomasi päätyneensä maailmaan, jossa naiset voivat päästä apulaisohjaajiksi tai ehkä ohjata lastenelokuvia. Tai leikata.
Muuta käyttöä heille ei alalla ollut.
”Jouduin kohtaamaan asioita, joista äiti ei tosiaankaan varoittanut.”
Kuvauslinjalle ei vallitsevan käytännön mukaisesti otettu naisia, koska kamerat olivat painavia. Talvio haki ohjauksen ja suunnittelun pääainelinjalle. Varmistaakseen sisäänpääsyn hän valitsi kakkosvaihtoehdoksi vasta perustetun leikkauslinjan.
Hakuvaiheen lopussa kaikki tytöt oli siirretty uudelle linjalle. Leikkaaminen on mahdollista lastenhoidon lomassa, kuului selitys. Ei auttanut, että 20-vuotiailla nuorilla ei ollut poikaystäviä tai haaveita äitiydestä.
”Olin kasvanut perheessä, jossa sukupuoleen perustuva syrjintä oli vierasta. Samoin oli koulussani, entisessä Tyttönorssissa, joka oli silloin jo yhteiskoulu.”
Onneksi opiskelutoverit – joista suurin osa oli poikia – eivät väheksyneet ketään. Piiri oli tiivis ja osasta tuli jo kouluaikana työtovereita.
Suomen elokuva- ja mediatyöntekijöiden yhdistyksen, silloisen Suomen elokuvatyöntekijöiden pikkujoulujen narikassa Talvio törmäsi 1981 Mika Kaurismäkeen ja pääsi Arvottomat-elokuvan leikkausassistentiksi. Hän leikkasi Mika Kaurismäen Rosson sekä Anssi Mänttärin elokuvia, lopuksi Aki Kaurismäen 1980-luvun elokuvat, Calamari Unionista Arieliin ja Leningrad Cowboys Go America -elokuvaan.
”Kaurismäkien tuotannoissa en koskaan kokenut, että olisin mitenkään vähempiarvoinen ihmisenä.”
Talvio ja Mäkelä pitivät päänsä Pikkusisaren näkökulman suhteen. Käsikirjoitukseen lisättyjä rintamakohtauksia ei ohjaajan päätöksellä koskaan toteutettu.
Elokuva sai ensi-iltansa vuonna 1999 ja Talvio ja Mäkelä palkittiin elokuvasta Suomi-palkinnolla, mutta palkinnon saaminen ei oikeastaan muuttanut mitään: seuraavassa tuotannossa käytiin taas samat keskustelut.
Rahoitusneuvotteluissa kysyttiin, voisiko miessivuhenkilön nostaa päähenkilöksi. Voisiko siellä Itä-Karjalassa olla joku pommitus? Viimeinen juna länteen päätyi lopulta näytelmäksi Suomen Kansallisteatteriin.
”Yhden palaverin jälkeen Kansallisteatterin silloinen johtaja Maria-Liisa Nevala sanoi tuotannolle kyllä ja antoi meille vapaat kädet.”
Jussi-gaalat ovat olleet viime aikoina naisten juhlaa. Neljän vuoden aikana Jusseilla palkituista käsikirjoittajista ja ohjaajista pääosa on ollut naisia ja ensimmäistä kertaa historiassa myös parhaana kuvaajana on palkittu nainen – kahdesti.
Parhaan elokuvan palkinto on mennyt elokuville Aurora, Tove ja Tytöt, tytöt, tytöt – kaikki naistekijöiden teoksia.
2023 Jussi-gaalassa parhaasta käsikirjoituksesta palkittiin Ilona Ahti ja Daniela Hakulinen, parhaasta ohjauksesta Tytöt, tytöt, tytöt -elokuvan ohjaaja Alli Haapasalo ja parhaasta kuvauksesta Kerttu Hakkarainen.
”Kollegojen kanssa riemuittiin, että käsikirjoitus-Jussien kaikissa kolmessa ehdokaselokuvassa oli pääosassa nuori tyttö. Tämä on poikkeuksellista. Emme tiedä, onko kyseessä hetken poikkeus vai muutoksen alku.”
Muutos on silti pieni. Esimerkiksi vuosina 2018 – 2022 naiset ohjasivat alle kolmanneksen suomalaisista pitkistä elokuvista. Tulevissa ensi-illoissa tilanne on sama.
Neljän viime vuoden aikana Suomessa on toteutettu 75 tv-sarjaa.
”Niiden ohjaajista kaksi kolmesta on miehiä”, Talvio sanoo.
Naisten tekemää kotimaista elokuvaa käsitellään laajasti Leena Virtasen ja Jaana Semerin toukokuussa 2023 ilmestyneessä kirjassa Neitoperhot ja pahanhautojat – Naiset tekevät elokuvia (Atena).
Uusimmassa lehdessä
- Paikallismedia kytkee ihmiset yhteisöönsä. Alajärvelle muuttanut Jukka Vuorio huomasi tarttuvansa pikkukunnan uutisiin sitä painokkaammin, mitä synkemmältä maailma muussa mediassa näyttää.
- Yleisön luottamus täytyy ansaita yhä uudelleen
- Journalistin ohjeiden uudistusehdotukseen paljon kommentteja – ”On jätettävä tilaa myös journalismin houkuttelevuudelle”
- Palkaton sairauspäivä huolettaa – liitto ei hyväksy ehdotusta, jos sitä esitetään neuvotteluissa
