Joitakin vuosia sitten kuuntelin nuoremman kollegan puheenvuoroa Journalistiliiton jäsenyydestä. Oli palkkapäivä ja liiton jäsenmaksuun mennyt summa suivaannutti, tuntui kuulemma rahanhukalta.
“Mitä sillä muka saa?” hän tivasi.
Muut keskusteluun osallistuneet nostivat esiin asioita kuten ihmisoikeudet – eli lomat, palkan ja työajan. Se ei hetkauttanut nuorta kollegaa, jolle nämä asiat olivat itsestäänselviä eivätkä suinkaan syy maksaa mistään tai kuulua mihinkään. Nämä asiat olivat hänelle olemassa kuin painovoima.
Ajattelutapa vaikuttaa olevan nuorten keskuudessa ilmeisen yleinen, sillä Työn ja talouden tutkimuskeskus Laboren mukaan nuoret ikäluokat kuuluvatkin ammattiliittoon harvemmin kuin vanhemmat.
Liiton jäsenyyden pitäisi olla kaiketi palvelu, josta saa itselleen kaiken aikaa jotain. Ammattiliiton pitäisi ehkä olla kuin suoratoistopalvelu, josta personoitu algoritmi tarjoaisi juuri minua kiinnostavaa sisältöä. Liiton jäsenyyden pitäisi ehkä taata jokaiselle jäsenelle viikoittainen hedelmäkori (personoitu ja allergiat huomioiva tietenkin) tai vähintäänkin vuosittainen hemmotteluloma.
Liiton jäsenyyteen kuuluvat alennukset tai muut edut eivät myöskään hetkauttaneet kollegaa, hän oli päätöksensä tehnyt. Nuorena, määräaikaisella työsopimuksella työskentelevänä.
Hän ajatteli olevansa Hannu Hanhi. Kilpaillulla alalla hyvään asemaan päässyt, omiin mahdollisuuksiinsa, tulevaisuuteensa, itseensä ja työnantajaansa luottava ihminen, joka uskoi kohdalleen osuneen myötätuulen jatkuvan.
En tiedä, oliko hänen kohdallaan kyseessä nuoruuden luottamus omaan onneen ja kaikkivoipaisuuteen. Jollain tapaa siihen samaan ajatukseen, minkä vuoksi nuoria autoilijoita kuolee eniten. Ajatukseen, ettei minulle voisi käydä mitään pahaa, vaan pahat asiat tapahtuvat jossain etäällä joillekin toisille. Vai onko kyseessä yhteisöllisyyden kuolema individualismin uhrina?
Olipa kyseessä kumpi tahansa, siinä on vaaran katku.
Kyse ei ole vain nuorista. Järjestäytyneisyysaste on muutenkin laskussa. Yle kertoi viime vuonna, että työntekijöiden järjestäytymisaste Suomessa on laskenut 75 prosentista 55 prosenttiin vuosina 2000–2021.
Laboren johtava tutkija Merja Kauhanen arvioi Ylelle, että hallituksen päätös liittojen jäsenmaksujen verovähennysoikeudesta voi heikentää järjestäytyneisyyttä entisestään.
Journalistiliiton opiskelijajäsenten määrä on vuosien ajan pysynyt tuhannen tuntumassa. Työssäkäyviä jäseniä liitolla oli viime vuoden lopussa 1 892 vähemmän kuin vuonna 2015. Vain työttömien ja eläkeläisten määrä on kasvussa.
Tietenkin myös toimittajien määrä ylipäätään on laskenut, sillä alan työpaikat ovat vuosien saatossa vähentyneet. Tilastokeskuksen mukaan vuonna 2010 Suomessa oli 9 624 toimittajaa, mutta vuonna 2023 (jolloin uusimmat tilastot aiheesta on julkaistu), enää 6 427.
Mediayhtiöt ovat vähentäneet journalistien työpaikkoja merkittävästi parinkymmenen viime vuoden aikana. Satoja toimittajia on työnnetty kilometritehtaalle aivan vastikään. Viime vuonna Yle päätti 350 työsuhdetta, MTV 35 ja alkuvuodesta uutisoitiin STT:n irtisanovan 13 työntekijää ja jättävän kahdeksan työsopimusta uusimatta.
Ylen ohjelmatyöntekijöiden puheenjohtaja Antti Laakso arvioi aiemmin Journalistille, että Ylen muutosneuvotteluiden myötä päättyvien työsuhteiden määrä voisi olla jopa lähempänä 500:aa. Suurissa mediataloissa uudelleenorganisoidaan toimituksellisia rakenteita ja otetaan tekoälyä laajempaan käyttöön.
Samaan aikaan maamme hallitus ajaa työntekijöitä yhä ahtaammalle helpottamalla määräaikaisten sopimusten tekemistä ja heikentämällä irtisanomissuojaa.
Näissä olosuhteissa ay-liikkeen ahdinko tuntuu pähkähullulta. Näissä olosuhteissa ay-liikkeen pitäisi olla loistava lupaus, jonka suojiin työntekijät hakeutuvat.
Syitä sille, miksi moni päättää jättää ammattiliiton ja maksaa vain työttömyyskassan jäsenyyttä, voi arvailla. Jotkut voivat nuoren kollegani tavoin kokea, etteivät he saa liiton jäsenyydestä yhtään mitään – jos he siis odottavat alituista palvelua joukkovoiman, tes-neuvottelujen ja jatkuvan oikeuksien puolustamisen sijaan. Joidenkin mielestä liitot eivät saa aikaiseksi joko riittävästi tai mitään.
Journalistiin kirjoittamassaan jutussa toimittaja Manu Haapalainen pohtii, ovatko suomalaiset liitot liian kilttejä. Juttuun haastatellun Palvelualojen ammattiliiton Pamin toiminnanjohtaja Heidi Lehikoisen mukaan etelämpänä Euroopassa liittojen toiminta on radikaalimpaa ja näkyvämpää kuin Suomessa, vaikka siellä toisaalla työntekijöiden järjestäytymisaste onkin matalampi.
Toisaalta joidenkin, kuten Ilta-Sanomien Timo Haapalan mukaan, syynä liittojen hylkäämiselle voi olla kokemus niiden liiallisesti poliittisuudesta eli tiettyjen puolueiden vaalikampanjoiden tukemisesta.
Yksi mahdollisuus on sekin, että elinkustannusten noustessa ihmiset kiristävät kukkaronnyörejään ja lopettavat liiton jäsenyyden säästösyistä.
Olen alkanut nähdä jotain samaa huumeiden viihdekäytössä, roskaamisessa ja ay-liikkeen suosion laskussa.
Kaikkia näitä ilmiöitä yhdistää yksilökeskeisen kulttuurin lietsoma itsekkyys, jossa vain minä ja juuri nyt ovat merkityksellisiä.
Huumeiden viihdekäyttö kasvaa huolimatta siitä, että vaarantaa terveyden ja tukee välillisesti järjestäytynyttä rikollisuutta. Roskaaminen on laajalti paheksuttua ja yleisellä tasolla perseestä, mutta siitä huolimatta mukavuudenhaluinen ja kenties vain laiska ihminen jättää roskansa romottamaan jopa luonnonsuojelualueille.
Huumeita ei pidä käyttää eikä roskata saa. Silti molempia tehdään.
Homo sapiens – viisas ihminen – on pohjimmiltaan tyhmä ja mukavuudenhaluinen laji, joka vaikuttaa selvinneen näihin päiviin lähinnä hannuhanhimaisten onnenkantamoisten avulla.
Onnenkantamoisten ja yhteisöjen, sillä yhteisöt ovat tuoneet yksilöille suojaa. Mutta koska yhteisöjen merkitys on hiipunut sitä mukaa, kun perinteiset yhteisöt suurista perheistä tiiviisiin kyläyhteisöihin tuntuvat vaipuneen historiaan, vaikuttaa nykyihminen luottavan lähinnä yksilön onneen – kuin Hannu Hanhi.
Harva haluaa olla Aku Ankka, kun vaihtoehtona on olla Hannu Hanhi. Valitettavan usein halu olla Hannu Hanhi ja usko siihen, että onkin itse asiassa Hannu Hanhi, on vain samanlainen illuusio kuin se, ettei juuri minulle koskaan voisi tapahtua mitään ikävää.
Kukapa ei haluaisi luottaa omaan menestykseensä ja siihen, että seuraava päivä on aina edellistä kirkkaampi? Jopa Aku Ankka herännee useimpina päivinä toiveikkaana, vaikka onkin Aku Ankka.
Ankkalinnassakin on kuitenkin vain yksi Hannu Hanhi. Useammalle meistä sattuu työelämässä jotain ikävää.
Niin on käynyt itsellenikin työelämäni aikana. Vahvana liiton puolestapuhujana minut pitää kuitenkin myös empatia, sillä se on yhteisöllisyyden ja joukkovoiman ydintä. Liitot itse asiassa ovatkin todella empaattisia, sillä huolimatta siitä, että moni ei kuulu liittoon, jokainen hyötyy niiden tekemistä sopimuksista.
Ehkä liittoon kuuluminen onkin niin epäseksikästä ja -suosittua, kun siinä ei ole kyse yksilöstä. Ei juuri minusta, ei juuri nytistä. Vaan meistä jokaisesta oman ammattikuntamme edustajasta, joka toivoo jotain parempaa.
Jonakin päivänä onnekkainkin kompuroi. Silloin kaivataan yhteisöä ja empatiaa.
Uusimmassa lehdessä
- Johtaisiko sota Suomessa itsesensuuriin? Ukrainan opit kertovat, mitä kriisi tarkoittaa toimituksille.
- Arkinen työkalu vai internet-ajan suurin mullistus? Mediatalot eivät halua myöhästyä AI-siirtymästä
- Median pitää korjata virheensä – ja päättäjien pitää luottaa mediaan
- Konsten att behålla kritisk distans även då du bastat med politiker