Uutisdeskin kattoon on kiinnitetty neljä suurta näyttöä, peräseinällä on viisi lisää. Niillä pyörii tiedon virta: Iltalehden omaa yleisöanalytiikkaa, ulkomaisten lehtien etusivuja, listoja suosituimmista jutuista Ilta-Sanomissa, Helsingin Sanomissa, Ylellä ja MTV Uutisten sivuilla.
Kukaan ei katso näyttöjä. Ruudut ovat kuin sisustuselementtejä. Ulospäin ne viestivät, että paikka on juuri toimitus, ei mikä tahansa avokonttori.
Toimitusta ne taas muistuttavat siitä, mikä oli tärkeää: uutiskilpailu, yleisö. Yleisöä edustavat numerot – näytöillä eivät pyöri vaikkapa toimituksen saamat lukijapalautteet tai juttuvinkit.
Olin Iltalehdessä tarkkailijana, Tampereen yliopiston tutkijana, keräämässä etnografista tutkimusaineistoa osana hanketta ”Datan muovaama journalismi: Miten analytiikka vaikuttaa toimittajien ja yleisön käsityksiin toisistaan”.
Vierailin toimituksessa tammikuusta toukokuuhun 2023. Tein haastatteluja ja keräsin analytiikkaraportteja, toimituksen sisäisiä palautteita, linjauksia, ohjeistuksia ja muita dokumentteja.
Tärkeintä oli kuitenkin havainnointi.
Hanke herätti uteliaisuutta. Mitä siis käytännössä teet, minulta kysyttiin. Kiipeätkö johonkin kaapin päälle tarkkailemaan?
En ihan, mutta rullasin työtuolin vuoropäällikön ja etusivutuottajan väliin, istuin neuvotteluhuoneiden laidoille asetelluilla tuoleilla, nökötin erilaisilla jakkaroilla, lykkäsin tuolini toimittajan viereen niin, että näin myös hänen näyttönsä.
Etnografisen tutkimuksen tavoitteena on ymmärtää, miltä maailma näyttää tutkittavien näkökulmasta. On siis katsottava samalta tasolta. Ei voi istua kaapin päällä.
Seurasin, miten etusivutuottajat tarkkailivat edellisen viiden minuutin kävijämääriä. Jos ne uhkasivat laskea alle tavoitekäyrän, heidän tahtinsa kiihtyi: uusia juttuja etusivun yläosaan, lisää päivityksiä Facebookiin. Vieressä istuva vuoropäällikkö huikkaili, kun juttuja valmistui, Slackiin soljui ehdotuksia testattavista otsikoista. Kaikki tuntui tapahtuvan samaan aikaan, koko ajan.
Juttelin toimittajien kanssa heidän jutuistaan. Haastattelututkimuksissa toimittajat karkaavat helposti ylätasolle, alkavat selittää työtään sen ihanteilla: on palveltava yleisöä ja välitettävä olennaista, ajankohtaista tietoa.
Etnografiassa se ei onnistu, arkea ei voi paeta.
Tutkijan ei tarvitse kysyä, mitä pidät otsikoinnissa tärkeänä. Voi kysyä, miksi näytölläsi olevissa keskeneräisissä otsikoissa on kaksi erilaista alkua: ”Täytyykö tissit peittää uimahallissa?” ja ”Naiset yläosattomissa uimahalliin?” Lopulta korrektius voittaa iskevyyden ja tissit muuttuvat rinnoiksi.
Kevään aikana havainnoin toimitusta yhteensä 30 päivänä. Koko ajan naputin havaintoja koneelleni, otin ruutukaappauksia ja välillä valokuviakin.
Kenttämuistiinpanoja kertyi yli 300 sivua. Niiden lisäksi on haastattelunauhoja, raportteja, meilejä, Slack-viestejä, ohjeita, linjauksia…
Seuraavat yhdeksän kuukautta puran, analysoin ja kirjoitan. Keskustelen havainnoista ja teksteistä tutkimusryhmässä. Parhaillaan kirjoitan kansainväliseen tiedejournaaliin artikkelia Iltalehti Plussan maksumuurin vaikutuksista toimittajien autonomiaan. Yhdessä ryhmän kanssa rakennamme tutkimustekstiä siitä, miten toimitus ja yleisö näkevät toistensa toiminnan. Luvassa on myös suomenkielisiä artikkeleita ja yleistajuisia juttuja. Yksi niistä voisi vertailla toimituksen ja lukijoiden ajatuksia otsikoinnista.
Suomessa on tehty kovin vähän toimitusetnografiaa. Laajimmin siihen nojaa kaksi väitöskirjaa: Merja Helteen työ, jonka aineisto on vuosilta 1996 – 2007, ja omani, jonka aineiston keräsin 2000-luvun alussa. Myöhemminkin etnografiaa on toki tehty. On tutkittu toimitusten oppimiskulttuuria, terrorismin käsittelyä, verkkotoimittajien lähdekäytäntöjä, muiden kuin journalistien osallistumista toimitustyöhön, aikakauslehtitoimittajien tunnetyötä ja kulttuurijournalistien työn muutosta.
Etnografian vähäisyyttä selitetään usein sillä, että toimituksiin on vaikea päästä. Tai että toimittajat eivät pidä siitä, että heitä tarkkaillaan.
Suomalaistoimitusten arkea olisi kuitenkin tärkeää ymmärtää ja avata juuri nyt, kun journalismia epäillään ja horjutetaan eri tahoilta. Odotin tutkimuksen teossa vaikeuksia, mutta niitä ei toimituksen suunnasta tullut.
Iltalehden ovet aukesivat, ja avoimuus oli lähes rajatonta. Toimituksen Slackiin en päässyt, mutta muuten sain kaiken, mitä keksin pyytää.
Toimittajat olivat monella tapaa helppoja tutkittavia: puhuivat suoraan ja avoimesti eivätkä kavahtaneet kyselemistä, muistiinpanojen tekemistä, nauhoittamista tai kuvaamista.
Suomalaistoimitusten arkea olisi kuitenkin tärkeää ymmärtää ja avata juuri nyt, kun journalismia epäillään ja horjutetaan eri tahoilta.
Ehkä minuun myös luotettiin, koska olin melkein kollega. Alanvaihdostani oli vain hetki, vielä muutamaa kuukautta aiemmin olin ollut Suomen Kuvalehden toimittaja.
Luottamusta saattoi lisätä se, että kyseessä on yliopistotutkimus, jonka aineistoja ei luovuteta työnantajan syyniin. Tutkittavien henkilöllisyyttä suojellaan eikä heidän nimiään kerrota ulospäin, ei edes tässä jutussa.
Aineistonkeruu oli niin mukavaa, jopa hauskaa, että alkoi epäilyttää. Jäikö minulta jotain huomaamatta?
Lähetin kaikille 55:lle tutkimukseen osallistuneelle kyselyn, johon sai vastata anonyymisti: Saitko riittävästi tietoa tutkimuksesta? Häiritsikö tutkija? Huolestuttaako jokin?
Vastauksia tuli 23. Vastaajista 19 oli täysin tai lähes täysin sitä mieltä, että tutkittavana oli ”kivaa, pidin haastateltavana/havainnoitavana olemisesta”.
Päällimmäiseksi jäi ajatus, että toimittajat olivat otettuja, kun heidän arkensa kiinnosti. Työnantajan rohkea avoimuuskin sai kiitosta, yksi kyselyyn vastannut kirjoitti näin:
”Tiede on parasta. Upeaa, että Iltalehdessä on tehty tutkimusta. Arvostan sekä tänne jalkautunutta tutkijaa että Iltalehteä.”
Myös huolia tuli kyselyssä esiin. Niistä ehkä suurimmat liittyivät siihen, miten kriittisesti tutkimus toimituksesta kertoo.
Kriittisyys on olennainen osa etnografiaa. Se ei tarkoita nurjaa, lähtökohtaisesti negatiivista asennoitumista toimitukseen tai analytiikkaan.
Se on ulkopuolisuuden säilyttämistä, kykyä nähdä asiat myös toisin kuin tutkittavat. Vaikka tarkoitus on ymmärtää, analyysivaiheessa voi kiivetä kaapin päälle ja katsoa toimituksen käytäntöjä uudesta vinkkelistä.
Sillä tavalla voi saada näkyviin asioita, jotka toimituksen arjessa ovat niin itsestään selviä, että niistä on tullut huomaamattomia.
Parhaimmillaan se voi tuottaa oivalluksia, joista ehkä seuraa uusia toimintatapoja.
Olisihan se hauskaa, jos joku toimitus miettisi uudelleen, mitä tehdä suurilla näyttöruuduillaan. Laittaisi vaikkapa analytiikan rinnalle yleisöpalautteet – ainakin ne asialliset.
Essee on kirjoitettu Journalistisen kulttuurin edistämissäätiön Jokesin tuella. Tampereen yliopiston tutkimushanketta rahoittaa Helsingin Sanomain säätiö. Tutkimusryhmään kuuluvat kirjoittajan lisäksi apulaisprofessorit Laura Ahva ja Heikki Heikkilä sekä väitöskirjatutkija Liisa Ovaska.
Kirjoittaja on tutkijatohtori Tampereen yliopistossa.
