”Suomessa perussuomalaisten pelikirjasta tuttu ikävän journalismin esittäminen puoluepolitiikkana vaikuttaa hiljalleen saavan suosiota useamman poliittisen liikkeen piirissä”, kirjoittaa Janne Zareff.
Vähän yli vuosi sitten Ilta-Sanomat kertoi, että ulkoministeri Pekka Haavisto (vihr.) oli yllättäen siirtämässä ministeriönsä korkean viranhaltijan tehtävistään. Heille oli tullut merkittäviä erimielisyyksiä tehtävien hoitamisesta. Tapauksesta alkanut julkisuudenhallinta oli kuin suoraan huonosta poliittisesta satiirista.
Ensin ulkoministeri antoi yhdessä muiden puolueensa poliitikkojen kanssa voimallisesti ymmärtää, ettei ministeriössä olisi meneillään siirtoa. Monet tiedotusvälineet kuitenkin saivat nopeasti vahvistettua, että yllättävä siirtopäätös todella oli tehty.
Ministeri ja muut poliitikot ryhtyivät nyt kiistämään sen, että siirrossa olisi ollut mitään väärää – enintään kyseessä oli väärinkäsitys. Kun perustuslakivaliokunta vuoden lopussa lausui kantanaan, että itse asiassa ministerin toiminta todennäköisesti rikkoi lakia, alettiin vihreiden viestinnässä kiistää asian tärkeys. Mitä ihmeen merkitystä nyt sellaisilla rikoksilla on, joiden takia ei edes valtakunnanoikeutta kutsuta koolle?
Julkisuudenhallinta on ehkä ollut kornia, mutta varsin ilmeisesti se on ollut tehokasta. Ainakin sosiaalista mediaa seuraamalla päätyy väistämättä huomaamaan, että hyvin monet ihmiset pitävät toimittajien toimintaa asian käsittelyssä puoluepolitikointina ja uutisointia pahantahtoisena ajojahtina. Fraasi ”persuuntuneet toimittajat” toistuu erilaisina variaatioina taajaan. Uutiset, joiden myötä ministerin todennäköinen rikos tuli julkisuuteen, eivät todista toimittajien hyvästä työstä, vaan pahasta tahdosta.
On tietenkin ymmärrettävää, että aihe saa ihmiset hermostumaan. Itsellänikin on täysi työ yrittää ottaa tunnepitoiseen asiaan etäisyyttä. Ministerin ja viranhaltijan erimielisyys koski Syyrian Al-Holin leirin suomalaisten, etenkin lasten, auttamista pois leirin epäinhimillisistä oloista. On houkuttelevaa ajatella, että kritiikki Haaviston toimintaa kohtaan on lasten auttamisen kritisoimista. Kun on valittava hyvän ja pahan väliltä, ei voi pysähtyä miettimään menettelytapoja.
Samanlainen puhetapa on tietenkin tuttu toisen puolueen suunnalta. ”Persuuntuneet toimittajat” on ilmeinen vastakappale perussuomalaisten viestinnässään viljelemälle ”punavihreät toimittajat” -fraasille variaatioineen. Fraasien tavoite on sama: itselle epämieluisat uutiset halutaan leimata osaksi halpamaista puoluepolitiikkaa, jotta ne voidaan ohittaa merkityksettöminä. Uutinen ei ole tällaisessa ajattelussa toimittajan kuvaus siitä, mitä politiikassa on tapahtunut. Se on toimittajan halpamainen yritys heittää epäilyksen varjo poliitikon päälle, koska toimittaja kannattaa kilpailevaa poliitikkoa.
Tietyssä määrin toimittajat saavat varmaankin syyttää itseään puoluepukarin takista, jota heidän ylleen sovitellaan nyt useammalta suunnalta. Journalistien analyyseissä politiikka on nähty jo pitkään ensisijaisesti pelinä. Poliitikkojen toimet on nähty lähinnä kannattajien kosiskeluna, oman vallan pönkittämisenä tai muina peliliikkeinä, ei niinkään tekoina, jotka tehdään ihan vaan yhteiskunnan parantamiseksi. Poliitikot eivät tee työtään, vaan ajavat kulissien takana omia etujaan.
Ei olekaan ihme, että merkittävä osa suuresta yleisöstä näkee politiikan pelinä, jossa asioita tehdään kätkettyjen päämäärien vuoksi. Nyt käsitys politiikasta pelinä alkaa valitettavasti ulottua myös politiikasta kirjoittavien toimittajien työhön. Jos kaikki politiikassa ajavat piilotettuja päämääriä, miksi politiikan parissa työtään tekevät toimittajat olisivat erilaisia?
Yhdysvalloissa olemme viime vuosina ja erityisesti viime aikoina nähneet, mihin pahimmillaan joudutaan, kun liian moni uskoo kaikkien vain pelaavan poliittisia pelejä. Osa kansasta ei enää ota tietoa politiikasta vastaan keneltäkään muulta kuin vaalit hävinneeltä presidentiltä. Kaikki tieto, joka on ristiriidassa hänen sanomansa kanssa, on poliittisesti motivoitua valetta.
Jonkin verran huolestuttavaa on, että myös Suomessa perussuomalaisten pelikirjasta tuttu ikävän journalismin esittäminen puoluepolitiikkana vaikuttaa hiljalleen saavan suosiota useamman poliittisen liikkeen piirissä.
Uusimmassa lehdessä
- Työelämäprofessori Laura Saarikoski haluaa opettaa kannattavan journalismin tekemistä. Opiskelijoita kiinnostaisi enemmän se, miten jaksaa työelämää.
- Luottamushenkilön on oltava diplomaatti, sanoo A-lehtien Elisa Miinin
- Haastattelun ja taustakeskustelun raja on selvä vain periaatteena