Kieli

Ole korrekti, älä hyperkorrekti

”Tietoisuus siitä, että puhuttu ja kirjoitettu kieli eroavat toisistaan, voi johtaa ylenpalttiseen virallisuuden tai esimerkiksi kansainvälisyyden tavoitteluun”, kirjoittaa Ville Eloranta.

Liika pingotus kääntyy välillä itseään vastaan. Kirjoitin kerran peruskoulun äidinkielen tunnilla tekstiini ”minulla ovat”, vaikka omistusrakenteen olla-verbi pysyy aina yksikössä.

Virheitä synnyttävä oikeaoppisuuden tavoittelu tunnetaan nimellä hyperkorrektius. Tietoisuus siitä, että puhuttu ja kirjoitettu kieli eroavat toisistaan, voi johtaa ylenpalttiseen virallisuuden tai esimerkiksi kansainvälisyyden tavoitteluun.

Eräs klassikko on ”enään”. Puhekielessä katoaa toisinaan sanan lopusta n, joten jotkut päätyvät ikään kuin palauttamaan sen myös enää-sanaan. Toisenlaisesta haparoinnista viestii ”pieno”, joka lienee peräisin siitä, että piano-sanaa on verrattu esimerkiksi hieno-sanan murreääntämykseen ”hiano”. Ja kun on metalli, miksei kirjoitettaisi ”mitalli”? Pramean oloisia kirjaimia on puolestaan päätynyt liikaa ”gynegologiaan”.

Joskus säännön vaikutusala on ymmärretty väärin. Kun pitää kirjoittaa onpa eikä ”ompa”, jotkut kirjoittavat samaan tapaan ”parenpi”. Sanan perään lyötyä partikkelia -pa kohdellaan kuitenkin eri tavoin kuin komparatiivin tunnusta -mpi, joka on jakamaton kokonaisuus.

Valtaosaa näistä tapauksista ei esiinny taitavilla kirjoittajilla, mutta joskus heilläkin lipsuu. Hieman ”minulla ovat” -tapausta muistuttava passiivimuoto ”ovat tehty” ei ole mediassakaan ani harvinainen vieras. Äskettäin korjasin eräästä tekstistä ”suuripiirteisen” suurpiirteiseksi, jota oli kai luultu arkityyliseksi.

Jotkut toimittajat naureskelevat sellaisille hyperkorrekteille muodoille kuin ”tiedoitus”, mutta sama naureskelija saattaakin lisätä karkottaa-sanaan i:n. Se ei ole suunnaton häpeä, sillä niin sanotut otta vai oitta -säännöt ovat melkoinen vyyhti – tarkoitetaan ja kartoitetaan mutta ei ”karkoiteta”.

Kaikkeen tähän pätee tuttu ohje: jos et muista, tarkista sanakirjasta.