Jeff Goldblum hoitaa puhumisen meidän kaikkien puolesta ja tuijottaa intensiivisesti juuri ennen matkaa värjättyä oranssinpunaista tukkaani.
Jeff Goldblum tuijottaa minua mustasankaisten silmälasiensa takaa ja hymyilee. Ilmeen susimaisuus saattaa johtua siitä, että meillä on pituuseroa 40 cm ja kolmen hengen hississä on talvivaatteet päällä tiivis tunnelma.
On helmikuu 2007 ja olen ensimmäisellä varsinaisella työmatkallani Berliinin elokuvajuhlilla. Jeff Goldblum on paikalla pienen indie-elokuvan takia, mutta koska kaikki muistavat hänet Jurassic Parkista, olen pyytänyt haastattelua suomalaiseen viikkolehteen.
Vartti ennen sovittua aikaa seison festivaalipalatsin ala-aulassa ja odotan hissiä. Näen sivusilmällä, kuinka hissiä lähestyy tutunoloinen mies häntä paimentavan pr-agentin kanssa. He pysähtyvät odottamaan viereeni.
Nielaisen tyhjää ja jännityshiki puskee kainaloihin.
”I’m your 12.20.”
”Lovely. You are…?”
”Johanna Siik, nice to meet you”, kättelen mukavan oloista miestä helpottuneena.
”Silk?”
”No, it’s…”
Ääntämyskorjaukseni keskeytyy, kun hissi saapuu. Matkan aikana Goldblum hoitaa puhumisen meidän kaikkien puolesta ja tuijottaa intensiivisesti juuri ennen matkaa värjättyä oranssinpunaista tukkaani.
”You have a VERY red hair. It’s Miss SILK indeed”, hän toteaa melkein itsekseen.
Olen niin hämmentynyt saamastani huomiosta, etten osaa korjata Goldblumia uudestaan. Kun haastattelu myöhemmin alkaa, Goldblum puhuttelee minua edelleen neiti Silkiksi. Koko ajan liki kaksimetrisen, mustatukkaisen miehen huulilla karehtii ovela hymy, joka on saanut minut sittemmin kertomaan juttua kaikille, jotka ovat sitä viitsineet kuunnella.
Kirjoittaja on Sylvi.fi:n päätoimittaja.
Uusimmassa lehdessä
- Kerttu Kotakorpi toivoo ilmastojournalismin uskovan parempaan, vaikka se on vaikeaa
- Puoluekannatuskyselyt selvittävät suomenkielisten mielipiteitä, vaikka Suomessa asuu jo 600 000 vähemmistökielistä
- Hallituksen heikennykset työehtoihin luovat painetta tes-pöytiin
- Journalismin pitää kertoa, miten elää rikkinäisessä maailmassa