Lähetysongelmia viidakossa

Tuktuk punnersi sinnikkäästi ylös Phuketin kukkuloita pilkkopimeässä yössä.

Istuin kyydissä tuktukin heittelehtiessä mutkaisella tiellä. Kirjoittelin parhaani mukaan tekstiä, joka oli tulossa seuraavan päivän Ilta-Sanomiin. Kello oli Thaimaassa yli yksitoista illalla, Suomessa yli kuusi. Päivän tsunamipaketin pääjuttua kaivattiin.

Pyrin varjelemaan tietokonetta, jottei se olisi lennähtänyt sylistäni pimeään viidakkoon.

Tovin kirjoiteltuani päättelin pian kolinasta ja heittelehtimisen lisääntymisestä, että rengas oli puhjennut. Kuljettaja ei hidastanut vaan päinvastoin polki kaasua alamäissä entistä tarmokkaammin.

Havaitsin kolmella renkaalla ajon pian varsin hengenvaarallisen oloiseksi touhuksi. Sain kuljettajan hyväksymään pysähtymisajatuksen vasta hakattuani tovin nyrkillä ohjaamon lasiin.

Olin tietokoneineni keskellä pimeää viidakkoa. Google Mapsia ei ollut vielä keksitty.

Käyskentelin läheisen maatalon pihaan. ”Problem. Hotel.” Osoitin tuktukia, jonka kuljettaja oli edelleen miettimässä rengasongelmaa. Näytin hotellini paikan kartasta.

Seuraavan päivän lehden tuotanto-ongelma ratkesi, kun maatalon teinipoika pöristeli mopollaan pitkin öistä thaimaalaista maaseutua, ja minä istuskelin tyytyväisenä tietokonelaukkuineni kyydissä.

Viimeinen haaste oli saada vaksi päästämään meidät resorttini alueelle. Kun poika oli tuonut minut perille, yritin maksaa, mutta hän heilautti kättään ja huristeli pois.

Kroonisten lähetysongelmien takia sanelin juttuni kotitoimitukseen ja menin tavanomaisille neljän tunnin yöunille.