Olisiko teillä hetki aikaa puhua journalismista?
Maaliskuun lopussa törmään helsinkiläisen Hannu Pirisen tekstiin Helsingin Sanomien mielipidesivulla. Pirinen on huolissaan. Hänestä demokratia näyttää olevan yhteiskunnassamme uhattuna joka päivä.
”Vastakkain ovat ihmisten kunnioitus, luonto, demokratian arvot, inhimillisyys ja näitä vastassa harvojen oma etu, raha, ahneus, selän kääntäminen”, hän kirjoittaa.
Viime aikoina myös minun mieltäni on riivannut joukko häiritseviä kysymyksiä: Miten meidän kaikkien journalistien työ, myös minun, voisi merkitä vielä enemmän, tuoda enemmän hyvää maailmaan? Voisiko journalismi tehokkaammin muuttaa maailmaa, jos se tarjoilisi yleisölle suorempia mielipiteitä? Vai kavahtaisiko yleisö, ja menettäisi luottamuksensa mediaan?
Jos Hannu Pirinen on oikeassa, yhteiskuntamme on vaarassa epäonnistua.
Ja jos yhteiskunta epäonnistuu, se on jossain määrin myös meidän journalistien syytä. Olemmehan neljäs valtiomahti. Me luomme yhteiskunnallista keskusteluilmapiiriä, vaikutamme poliittiseen päätöksentekoonkin.
Olen kirjoittanut Journalistiin juttuja, joissa arvostamani kollegat ovat puhuneet muun muassa ilmastonmuutoksesta, Yhdysvaltain presidentinvaaleista, Gazan kansanmurhasta ja Venäjän hyökkäyssodasta. Juttuja tehdessäni olen miettinyt, millaiseen sävyyn tällaista pahimmillaan eksistentiaalista uhkaa merkitsevistä aiheista pitäisi yleisölle kertoa. Onko neutraali raportoiminen ollenkaan oikea tapa? Riittääkö, että lehti linjaa omat kantansa pääkirjoitussivulla ja satunnaisissa kolumneissa? Ja pitäisikö niidenkin linjausten olla rohkeampia?
Katsommeko maailman tuhoutumista liian passiivisina?
Haastattelemani kollegat ovat yleensä vastanneet provosoiviin kysymyksiini hyvin maltillisesti. Ulkomaantoimittajat eivät halua kutsua Gazan kansanmurhaa kansanmurhaksi ennen kuin kansainvälinen tuomioistuin on sen sellaiseksi todennut. Yhdysvaltain kirjeenvaihtaja sanoo kirjoittavansa Donald Trumpista mahdollisimman neutraalisti.
Puolueettomuuden, neutraaliuden ja objektiivisuuden ideaali on voimissaan.
Toisaalta neutraalius ei ole yhtä kuin totuudenmukaisuus. Journalistin ohjeiden ensimmäisen kohdan mukaan ”journalisti on vastuussa ennen kaikkea yleisölleen. Yleisöllä on oikeus saada tietää, mitä yhteiskunnassa tapahtuu.”
Jos Suomen hallituksessa on äärioikeistolaisia poliitikkoja, eikö se pitäisi kertoa yleisölle mahdollisimman suoraan? Jos Yhdysvaltoja johtavat fasisti ja fasistin kaveri, eikö se pitäisi sanoa niin kuin se on?
Suomalainen journalismi ei aina ole ollut yhtä konsensushenkistä kuin viime vuosikymmeninä. Esimerkiksi maakuntalehtien tarve puhutella kaikkia syntyi, kun kilpailevat lehdet sulautuivat toisiinsa toisen maailmasodan jälkeen.
Konsensushenki istui hyvin kansalaissodan ja maailmansotien jälkeiseen jälleenrakentamisen aikaan. Avoimesti poliittisen puoluelehdistön kulta-aika taas jäi 1970- ja 1980-luvuille. Konsensukseen palattiin uudestaan. Enää mikään suuri sanomalehti ei tunnustaudu jonkin puolueen äänenkannattajaksi.
Silti me journalistit olemme Suomessakin tottuneet siihen, miten helposti yleisö jokaisesta poliittisesta suunnasta huutaa meille, että olette kallellaan juuri väärään suuntaan. Yleensä vastaus tähän on voimakas kiistäminen.
Minusta se on hiukan epätoivoista. Eikö yhtä hyvä vastaus olisi: Niin olenkin kallellani, entä sitten? Eikö toimittajan maailmankatsomuksen avaaminen helpottaisi lukijan suhtautumista juttuihin?
Suomessa useimmat valtamediat Helsingin Sanomista Yleen ja Suomen KuvalehdestäIltalehteen edustavat pohjimmiltaan markkinaliberaalia maailmankuvaa. Eikö avoimemmin poliittisesti tunnustuksellinen journalismi lisäisi mediamaiseman moninaisuutta?
En ole ollut pohdintojeni kanssa yksin. Poliittisen talouden tutkija Lauri Holappa pohti maaliskuussa Bluesky-tilillään sitä, miten ”deskriptiivinen journalismi on ajautunut ongelmiin”.
Holappa havaitsee suomalaisessa politiikassa ja poliittisessa journalismissa merkkejä konsensushaaveen paluusta. Hänen mukaansa Suomessa on alettu toivoa sekä ulko- että talouspolitiikassa yli vaalikausien ulottuvia linjanvetoja.
Tiedättehän, pääkirjoitussivuilla on tapana toivoa, että kunhan talouspoliittinen linja vain ei vaihtelisi, niin kaikki olisi hyvin. Vai olisiko sittenkään? Holappa pohtii, mitä jäisi päätettäväksi, jos ulko- ja turvallisuuspolitiikka sekä talouspolitiikka pultattaisiin poliittisen päätöksenteon ulkopuolelle.
”Politiikan ytimessä on kuitenkin konflikti. Terveen yhteiskunnan merkki on nimenomaan se, että poliittinen linja vaihtelee”, Holappa sanoo.
Holapan Bluesky-kommentit liittyivät siihen, miten media puhuu äärioikeistosta. Häntä ärsytti, miten suomalaismedia kutsuu Saksan AfD-puoluetta (Vaihtoehto Saksalle) ”osin äärioikeistolaiseksi.”
”Puolue on äärioikeistolainen. Sen johdossa on ihan natseja”, Holappa sanoo.
Holappa arvioi, että ehkä media ei halua karkottaa oikeistolaisittain tai jopa äärioikeistolaisittain ajattelevaa yleisöä.
”Jos vaikka viidennes väestöstä äänestää äärioikeistoa sympatisoivaa puoluetta, on ehkä oltava entistä varovaisempi.”
Ehkä median siis pitäisi kehystää AfD tai vaikkapa Trumpin hallinto yksiselitteisemmin pahaksi?
”Ainakin voi pohtia, että liberaali journalismi voi tällaisenaan olla olemassa vain liberaalidemokraattisessa yhteiskunnassa”, Holappa sanoo.
Holappa arvioi, että media tekee hidasta itsemurhaa, jos se kirjoittaa neutraalisti demokratian vastaisista voimista.
”Jos trumpistiset voimat ovat vallassa, liberaalia journalismia ei nykymuodossa välttämättä kohta enää ole. Ei ole Unkarissa eikä Venäjälläkään. Yhdysvalloissa Trumpia tukeva omistaja Jeff Bezos pakotti jo The Washington Postin luopumaan omista journalistisista periaatteistaan.”
Lauri Holappa ei ole ainoa, joka puhuu journalismin kuolemasta. Tietokirjailija ja viestintäasiantuntija Katleena Kortesuo aiheutti kolme vuotta sitten myrskyn vesilasissa kirjallaan Journalismin kuolema. Kortesuo tunnustautuu oikeistolaiseksi, ja sitä on kirjan mediakritiikkikin.
Kirjassaan Kortesuo oli huolissaan siitä, että osa varsinkin nuoren sukupolven toimittajista mieltää itsensä jonkinlaisiksi aktivisteiksi, joita kiinnostaa enemmän maailmanparantaminen kuin totuus. Kirjassa haastatelluista mediahenkilöistä muun muassa Iltalehden päätoimittaja Perttu Kauppinen sanoi suoraan, ettei maailmanparantaminen kuulu Iltalehden toimittajille.
Tampereen yliopiston journalistiikan apulaisprofessori Heikki Heikkilä ei tunnista nuorten opiskelijoiden taipumusta aktivismiin, vaan leima itse asiassa vaivaa heitä.
”Tämän tyyppiset heitot ovat yleistyneet. Kandivaiheen opiskelijoilla on valtava palo sosiaalistua toimituksiin. He haluavat oppia, millaista suomalainen journalismi on ja miten siellä toimitaan. Opiskelijoille voi aiheutua tällaisista heitoista epävarmuutta, että olenko alalle oikeanlainen. He ovat nuoria, usein kiinnostuneita ympäristö- ja ihmisoikeuskysymyksistä, ja tuntevat tulevansa epäreilusti kyseenalaistetuksi”, Heikkilä sanoo.
Heikkilä ei muutenkaan ole vakuuttunut Kortesuon kritiikistä.
”Se on valikoivaa. Eihän hän ole lainkaan huolissaan siitä, miten jotkut Sanna Ukkolan tai Timo Haapalan tapaiset konservatiiviset kommentaattorit vaikuttavat teksteillään yhteiskuntaan.”
Mietin isoja kysymyksiä. Miksi me emme nyt tee mitään, vaikka parhaillaan pilaamme maailmaa? Vastaisinko tulevan sukupolven edustajan kysymyksiin, että ”en tehnyt enempää, koska olen toimittaja, ja toimittajan ei nyt vaan kuulu taistella paremman maailman puolesta”?
Parempi kysyä asiasta Kortesuolta.
”Voihan lapsenlapsille sanoa, että pyrki tekemään puolueetonta journalismia ja tuomaan ääripäitä saman pöydän ääreen. Onhan sekin maailman parantamista.”
Kortesuon mielestä yksityiselämässä ja ammatissa voi toteuttaa itseään eri tavoin. Eri ammateissa on erilaiset ammattietiikat.
”Ei lääkärikään vastaisi, että noh, jätin hoitamatta kaikki pahat ihmiset”, hän sanoo.
Kortesuosta on selvää, että nykyistä selvempi puolten valitseminen ei aiheuttaisi journalismissa mitään hyvää. Voimakkaat kannanotot aiheuttaisivat voimakkaita vastareaktioita.
Hän varoittelee kirjassaan muun muassa amerikkalaisen kaltaisesta, jakautuneesta mediatodellisuudesta.
”En sano, että Suomen kehitys etenisi samalla tavalla, jos kaikki alkaisivat ottaa kovasti kantaa. Mutta ei siitä ole kuin reilu sata vuotta, kun suomalaiset tappoivat toisiaan. Tarkoitan, että kaikenlaiset kehityskulut ovat mahdollisia.”
Vahva puoluelehdistö ei palaa. Olen silti haaveillut sellaisesta Suomesta, jossa olisi jotakin sen kaltaista tai esimerkiksi Ison-Britannian kaltainen poliittisesti sitoutunut mediakenttä.
Kortesuo näkee haaveessani vaaroja. On mahdollista, että kuplautuisimme yhä vahvemmin omiin todellisuuksiimme, hän sanoo.
Mutta miten neutraalia valtamedia tämän hetken Suomessakaan on?
Olen perannut Journalistiin kirjoittamissani jutuissa valtalehtien politiikan toimitusten kolumneja sekä Juha Sipilän (kesk.) ja Sanna Marinin (sd.) hallituksista että ammattiyhdistysliikkeestä. Marinin hallitus sai lehdiltä huutia paljon Sipilää enemmän, eikä juuri mikään lehti löytänyt hyvää sanottavaa ammattiyhdistyksistä.
Kortesuo sanoo, ettei vaadi medialta täydellisyyttä, vain objektiivisuutta kohti kilvoittelua.
”Eihän kukaan pysty olemaan täysin objektiivinen, mutta sitä kohti pitää pyrkiä.”
Eri asia on, jos sisältöä tuotetaan selkeästi puoluetta tai muuta ideologiaa edustavan tunnuksen alla, Kortesuo sanoo. Silloin aktivistitoimittaminen on ok.
Alkaa tuntua, että olemme sittenkin aika samoilla linjoilla – paitsi, että minä toivon aktivistimedioille nykyistä suurempaa roolia.
Mutta kai valtamediankin neutraaliuspyrkimyksessä sentään jossakin on raja? Jos meillä olisi oikeasti fasistinen hallitus, tai jos sukupuolivähemmistöjä alettaisiin vainota? Tai jos vallassa olisi ”Suomen Trump”? Kai median sentään silloin pitäisi valita puolensa?
Esimerkiksi faktoin todistettujen asioiden, kuten ilmastonmuutosten kanssa on varottava valheellista tasapuolisuutta, Kortesuo sanoo.
”Mutta arvokysymyksissä en journalistina ottaisi kantaa.”
Kortesuon mukaan yksi käyttökelpoinen kriteeri hyväksyttävälle puolen ottamiselle on se, että suunnilleen kaikki suomalaiset ovat aiheesta samaa mieltä. Ukrainan sota on hyvä esimerkki. Ei kukaan halua Venäjää myötäileviä kantoja, ei edes moninaisuuden nimissä.
Linjaus on tavallaan intuitiivisesti hyvin ymmärrettävä, mutta onko se silti liian varovainen, liian reaktiivinen?
Miettiessäni journalismin poliittista vaikuttavuutta ajattelen usein Voimaa. Se on Helsingin Hermannissa toimitettava viher-vasemmistolainen lehti, jota on tehty jo 26 vuotta. Mikään menestyksekäs bisnes se ei ole, mutta sitä tehdään edelleen isolle lukijajoukolle.
Sillä on pakko olla vaikutusta ihmisten ajatteluun.
Voiman painos on noin 60 000 kappaletta. Lehti on halunnut murtaa mielipidelehtien muutaman tuhannen kappaleen levikkikaton. Voimalaiset sanovat laskeneensa lehden aina osaksi nimenomaan valtamediaa.
Muusta valtamediasta poiketen Voima tuo kirjoittajiensa mielipiteet useammin esiin. Sen linjana on nostaa jutuillaan valtamediasta poikkeavia näkökulmia.
Toimituksen edustajat kertovat ylpeinä kirjoittaneensa Putinin Venäjästä säännöllisen kriittisesti jo ennen kuin siitä tuli suomalaisen journalismin normaali. Ei ainoana, mutta säännöllisesti.
”Nyt iltapäivälehdetkin ovat tulleet kokonaan meidän linjoillemme”, lehden toimittaja ja jakelupäällikkö Jari Tamminen sanoo.
Tamminen kertoo, että lehti käsitteli Putinia vaarallisena hahmona jo silloin, kun hänen hulluutensa kohdistui Tšetšeniaan ja venäläisiin toisinajattelijoihin.
”Siinä vaiheessa suomalaisille oli usein tärkeää ymmärtää Putinia, koska oli tärkeää saada kaasua tai ydinvoimaa. Myös media oli pitkään aika ymmärtäväinen Putinia kohtaan.”
Tammista hieman ärsyttää ajatukseni, että Voima olisi nimenomaan aatteellinen lehti, koska se on vihervasemmistolainen. Hän muistuttaa, että oikeistolainen ajattelu on mediassa normi.
”Tässä sinunkin jutussasi on vähän sellainen olettamus, että vain vasemmistolainen on aatteellista. Kauppalehti voi tykitellä ihan surutta paljon asenteellisempaa kamaa. Hassusti Suomen Kuvalehti ’ei ole’ poliittinen lehti ja Voima on”, Tamminen sanoo.
Voiman riemastuttavimpia sisältöjä ovat aina olleet Tammisen nykyisin ideoimat parodiset vastamainokset, joissa ivaillaan mainostajien retoriikalle. Vastamainoksissa on viime aikoina ”mainostettu” muun muassa metsien muuttamista ämpäreiksi ja moottoriveneilyä sloganilla Koskematonta luontoa riittää vain nopeimmille.
”Niitä pidetään usein hirveän radikaaleina. Mutta eivät ne ole yhtään sen radikaalimpia kuin ’oikeat’ mainokset. Emme vain ole tottuneet katsomaan mainoksia kriittisesti”, Tamminen sanoo.
Vastamainosten taustalla on paitsi kritiikki mainoksia myös valtamedian journalismia kohtaan. Voiman toimittaja Kukka-Maria Ahokas muistuttaa, että valtamedia asettuu automaattisesti keskimääräisen lukijansa asemaan.
”Se on se kuuluisa piilo-Journalistin ohje: Ole aina keskiluokan puolella”, Ahokas sanoo.
Kustannuspäällikkö Tuomas Rantasen mukaan Voiman perustajat halusivat journalistisen julkaisun, joka ei edustaisi lähellä toimineita kansalaisjärjestöjä, mutta olisi silti kiinnostunut poliittisesta vaikuttamisesta ja yhteiskunnallisesta osallistumisesta, suoremmin kuin muu valtamedia.
Lehti on edelleen riippumaton yhtä lailla järjestöistä ja puolueista, mutta Voimalla on selkeä linja.
”Katsoimme alkuaikoina paljon juuri Suomen Kuvalehteä. Halusimme tehdä samantasoista lehteä, mutta enemmän poliittisia rakenteita haastaen”, Rantanen sanoo.
Voiman tuottaja Vilppu Rantanen huomauttaa, että maailman parantaminen ja totuudenmukainen journalismi eivät sulje toisiaan pois.
”Kun ottaa silmän käteen ja katsoo pahaa maailmaa, päällimmäinen pyrkimys ei voi olla puolueeton journalismi, sehän ei olisi totuudenmukaista. Jos haluaa jäädä joka asiassa neutraaliksi, se johtaa siihen, että reagoimme aivan myöhässä, kuten ilmastonmuutokseen ja luontokatoon.”
Vilppu Rantanen huomauttaa, että media tekee paljon juttuja siitä, miten parhaiten tienata sijoitusasunnoilla tai parhaiten maksimoida kotitalousvähennykset,
”Muttei koskaan, että Näin kusetat Kelaa asumistuen kanssa laillisesti.”
Voimalaiset toteavat tyytyväisenä muun valtamedian haastattelevan nykyisin esimerkiksi ympäristöaktivisteja aiempaa useammin.
”Mutta edelleen aktivistien näkemykset esitetään usein poliittisena väitteenä ja metsäyhtiö puhuu neutraalina toimijana, vaikka metsäyhtiöllä on kaikki taloudellinen syy ajaa omaa intressiään”, Tamminen sanoo.
Miksi näin on? Miksi emme aina näe metsäyhtiön näkemyksiä samalla tavalla poliittisina kuin aktivistien? Miksi emme pidä Hesarin linjaa samalla lailla poliittisena kuin Voiman?
”Järjestelmän sisällä on vaikea nähdä vaihtoehtoja. Markkinoiden valta on meidän jokseenkin kollektiivisesti valitsemamme tapa olla tässä yhteiskunnassa, ja totta kai se määrittää sitä, miten näemme ympäristömme”, Tamminen sanoo.
Mutta mistä meidän pitäisi olla ihmisinä eniten huolissamme ja mitä journalismin pitäisi asialle tehdä?
Tuomas Rantasen mukaan journalismin pitäisi tiedostaa objektiivisuusharhan ansat. Se tarkoittaa pahimmillaan tilan antamista tasapuolisesti myös niille, jotka haluavat lopettaa koko journalismin.
”Jos jossain, niin sananvapauskysymyksissä journalismin pitää valita puolensa. Valistuksen näkökulmasta journalismi on aina maailmanparantamista, tiedon levittämistä.”
Tätä juttua tehdessäni käy ilmi, että maailmanparantamista ja muita journalismin isoja teemoja on miettinyt myös Saska Saarikoski.Helsingin Sanomien pääkirjoitustoimituksen esihenkilö kirjoitti 16. maaliskuuta lehteensä kolumnin pääkirjoitussivun uudistumisesta.
”Lukijoille tarjotaan entistä enemmän näkemyksiä ja analyysejä maailman myllerrystä tulkitsemaan”, Saarikoski kirjoitti.
Samalla Saarikoski muistutti monelta helposti unohtuvasta lehtensä olemassaolon syystä:
”Helsingin Sanomat niin kuin useimmat sanomalehdet on perustettu parantamaan maailmaa.”
Parantamaan maailmaa! Upeaa! Miksi mielipiteille on erityistilaus juuri nyt?
Saarikosken mukaan Trumpin ensimmäisestä kaudesta, Brexitistä ja pakolaiskriisistä lähtien on eletty erityisen kuohuvaa aikaa. Maailman käyttöjärjestelmä on ikään kuin vanhentunut. Siitä tulee merkkejä kaikkialta.
”On syntynyt ihan uudenlainen tarve palata perusasioihin ja miettiä, mistä kaikessa on kysymys. Koko urani aikana ei ole ollut näin suurta tarvetta mielipiteellisille teksteille.”
Saarikosken mukaan nykyajassa onkin tärkeää, että lehdellä on oma yhteiskunnallispoliittinen linjansa, hieman kuin suomalaisen lehdistön varhaishistoriassa. Hänen mukaansa emme enää elää konsensus-Suomessa. Lehdet erottavat edelleen uutiset ja mielipiteelliset tekstit toisistaan, mutta kaikkien lehtien uutispainotukset perustuvat niiden arvoihin.
”Me olemme liberaali, kansainvälinen, kansanvaltainen lehti. Kaikki eivät enää ajattele näin, ja arvot tulevat näkyviin silloin, kun niille on vastavoimia. Siksi arvojamme on tässä ajassa syytä korostaa.”
Saarikoskea huvittaa, että Suomessa edelleen pyritään konsensusajatteluun ja ahdistutaan mielipide-eroista.
”Konsensukseen on lähes pakkomielteinen pyrkimys.”
Onneksi mediatutkija Markus Ojalalla ei ole pyrkimystä konsensukseen. Hän kirjoitti jo vuonna 2018 Politiikasta -verkkojulkaisuun kommenttikirjoituksen Puolueettoman journalismin aika on ohi.
”Perinteinen uutisointi on pääosin kaikkea muuta kuin moniäänistä ja poliittisesti neutraalia”, Ojala kirjoitti.
Ojalan tekstin mukaan puolueettomuuden vaade on aiheuttanut sen, että journalismista on tullut ”varovaista, välttelevää, turvallisuushakuista – ja nykytilanteessa yhä vähemmän relevanttia yleisöille”. Hänen haaveenaan oli politisoiva journalisti, joka ”ei pyri peittelemään, että hänellä on poliittisia ja ideologisia vastustajia”.
Tämähän kuulostaa hyvältä!
Ojalan mukaan tilanne ei ole kirjoitushetken jälkeen juuri muuttunut. Hän on tutkinut muun muassa yleisöjen luottamusta mediaan ja journalismiin.
”Kyllähän myös yleisöt tykkäävät hakeutua sellaisen journalismin pariin, jonka kanssa jakavat saman maailmankuvan. Samaan aikaan toki kaivataan neutraalia journalismia. Ja taas toisaalta kaikkea mediasisältöä helposti tulkitaan jonkin maailmankuvan edustajana.”
Ojalan mukaan yleisötutkimus osoittaa, että suomalaisten usko median neutraaliuteen on hiljalleen hiipumassa. Silti journalismin luotettavuus kytkeytyy edelleen sen ajateltuun puolueettomuuteen.
”Mutta on monisyinen kysymys, onko luottamus itsessään hyvä asia. Mediakriittisyys on terve asia ja voi tuottaa poliittista aktiivisuuttakin.”
Ojalan mukaan hänen visionsa politisoituneista tiedotusvälineistä ei tarkoita paluuta puoluelehdistön aikakauteen.
”Eihän yhteiskunta ole enää samanlainen. Kyllä mediassa voisi näkyä kaikenlainen ideologinen moninaisuus, ei vain puoluesidonnaisuus.”
Voiko journalismia sitten pitää osasyyllisenä yhteiskuntamme epäonnistumiseen? Olemmeko kertoneet maailmasta jollakin tavalla väärin, kun äärioikeistokin nousee, ja ihmiset eivät enää ymmärrä toisiaan?
Ojalan mukaan asia on monimutkainen, mutta media ei välttämättä ole syytön. Hän on taipuvainen ajattelemaan, että nykyiset kriisit johtuvat liberaalidemokraattisen yhteiskunnan instituutioiden epäonnistumisesta, myös journalismin.
”Se on ollut sitoutunutta suurten puolueiden konsensukseen ja markkinoiden suojaamiseen demokraattisilta prosesseilta. Tällaisesta voi seurata syrjäytymistä ja arvomaailmojen erkaantumista.”
Niin että mikä se journalismin, Suomen ja koko maailman pelastava ratkaisu sitten olisi? Pitäisikö journalismin löytää poliittinen äänensä vai pitäisikö itsekeskeisten toimittajien kirjoittaa sivutolkulla jostakin muusta kuin omasta ahdistuksestaan?
Olen kaikkea muuta kuin nuori ihminen, 52-vuotias, mutta miellän ilman muuta itseni aktivistitoimittajaksi. Jos jotakin, olen liikaa toimittaja ja liian vähän aktivisti. Minusta maailmanparantaminen kuuluu kaikille.
Mutta en yleensä mieti tällaisia.
Yleensä mietin jääkiekkoa, jalkapalloa, asuntolainan lyhennyksiä, kaljaa ja punk rockia. Tykkään katsoa kissavideoita ja nostaa painoja.
Minun on kai aika lopettaa teeskenteleminen. Maailman pelastaa ihan joku muu, jos kukaan.
Uusimmassa lehdessä
- Pitääkö journalismin valita puolensa, jotta maailma pelastuisi? Journalistin toimittaja Manu Haapalainen kysyi itseään viisaammilta.
- Marjaana Varmavuori haluaa saada ihmiset saman pöydän ääreen
- Paikallisen median pitää vaalia paikallista keskustelua
- Jobbet som lokalreporter gav otippat socialt trumfkort