”Kolumnin aiheet ovat loppu sinä päivänä, kun töihin tullessa minulla ole työkavereille mitään sanottavaa”, sanoo Helsingin Sanomien toimittaja Anna-Stina Nykänen.
”Kolumnin aiheet ovat loppu sinä päivänä, kun töihin tullessa minulla ole työkavereille mitään sanottavaa. Ei mitään päiviteltävää, ihasteltavaa, hassua sattumusta tai kiukkua. Niissä voi aina piillä aihe, jos vain tonkii kunnolla”, sanoo Helsingin Sanomien toimittaja Anna-Stina Nykänen.
Venäläisistä vieraista kertova kolumni sai alkunsa juuri näin. Vanha ystävämme, venäläinen kollega, oli kirjoittanut suomalaiseen lehteen kolumnin Suomen-vierailustaan, jota minä emännöin. Tuo juttu oli täynnä valheita. Tulin töihin ja selitin sitä pöyristyneenä. Muut näkivät siinä ilmiselvän juttuaiheen. Silti epäröin. Minut vakuutti Ilkka Malmberg, joka piti aihetta tärkeänä, mutta neuvoi myös, että anna tunnekuohun laantua.
Miksi epäröin? En koskaan kirjoita asioista, jotka ovat vain henkilökohtaisia. On oltava varma, että omassa kokemuksessa on jotain yleisemmin tunnistettavaa ja merkityksellistä.
Taustoitin kirjoitusta Venäjää tuntevien ystävien, tutkijoiden ja kollegoiden kanssa.
Puhuin monien kanssa myös tunteistani: mikä tässä loukkasi, mitä tämä kertoo minusta? Aina pitää yrittää saada itsensä kiinni omien arkojen paikkojen varjelusta – ja sitten kertoa niistä estoitta.
Loukatun emännyyden lisäksi kolumni käsitteli lopulta muun muassa suhdettamme Ukrainan kriisiin, Natoon ja Ruotsiin, suomalaisen halua olla mieliksi sekä journalistin etiikkaa.
Minulle on ehdoton ja pyhä asia, että journalismissa ei sepitetä. Kaiken on oltava totta. En aja omaa etuani, enkä kosta. Jätin harkiten pois venäläisen kollegan nimen ja valheet julkaisseen lehden.
Lehti pyysi anteeksi, venäläinen kollega ei: häneltä sain haukkukirjeen. Välit ovat poikki, mutta kuin sukuriidassa, tuskin lopullisesti.
Osa lukijoista näki jutussa venäläisvastaisuutta. Itseironia ja huumori menivät heiltä ohi. Sille ei voi mitään. Lukijathan etsivät jutuista käyttövoimaa omien intohimojensa mukaan.
Valtaosa palautteesta oli mielenkiintoista. Ihmiset kertovat omia kokemuksiaan venäläisistä ja Venäjästä. Juuri noin sen kuuluu mennä: lukijan on jäätävä miettimään muuta kuin minua.
Kuva: Omalla äänellä. Anna-Stina Nykänen yrittää aina pitää kirjoituksissaan oman tyylinsä. ”Luottohenkilöni huomauttavat heti jos kuulostan Olli Kiviseltä tai Antti Blåfieldilta”, Nykänen sanoo.
Anna-Lena Laurénin valinta
Hufvudstadsbladetin Moskovan-kirjeenvaihtaja Anna-Lena Laurén valitsi palstalla esiteltäväksi Helsingin Sanomien toimittajan Anna-Stina Nykasen kirjoittaman kolumnin venäläisistä vieraista, jotka olivat haukkuneet häntä huonoksi emännäksi (HS 17. 8. 2014). Näin hän perustelee valintaansa:
”Se oli niin hauska, että makasin lattialla nauraen. Hädin tuskin pystyin hengittämään. Jutussa yhdistyy tarkka tilannekuvaus ja itseironia aivan loistavalla tavalla. Se myös todistaa, että Nykänen on rohkea toimittaja joka uskaltaa kirjoittaa myös herkistä aiheista, kuten ystävyys- ja kulttuurikonflikteista. Koko juttu on ennen kaikkea inhimillinen.”
Anna-Stina Nykänen, 54
Helsingin Sanomien toimittaja ajankohtais-, urheilu- ja sunnuntaitoimituksessa vuodesta1989, kolumnistina vuodesta 2001 lähtien muun muassa Nytissä.
Aloitti uransa harjoittelijana Uutis-Kukossa Kuopiossa vuonna 1981.
Savon Sanomissa pätkätöissä 1982 – 1986.
Kauneuden ja Terveyden toimittaja 1986 – 1988.
Uusimmassa lehdessä
- Paikallismedia kytkee ihmiset yhteisöönsä. Alajärvelle muuttanut Jukka Vuorio huomasi tarttuvansa pikkukunnan uutisiin sitä painokkaammin, mitä synkemmältä maailma muussa mediassa näyttää.
- Yleisön luottamus täytyy ansaita yhä uudelleen
- Journalistin ohjeiden uudistusehdotukseen paljon kommentteja – ”On jätettävä tilaa myös journalismin houkuttelevuudelle”
- Palkaton sairauspäivä huolettaa – liitto ei hyväksy ehdotusta, jos sitä esitetään neuvotteluissa
