Hovitoimittaja

”Kuninkaalliset ovat kuin karkki tai jälkiruoka – ei välttämätön mutta kiva. Heistä kerrotaan usein iloisia asioita, häitä ja lasten syntymiä. Niistä on hauska kirjoittaa, ja ihmiset tykkäävät lukea välillä kevyempiä juttuja.”

Turkulainen freelancetoimittaja Elina Koivunen on kirjoittanut kuninkaallisista kohta parikymmentä vuotta. Haastattelupäivänä häneltä ilmestyy Englannin vastasyntynyttä prinsessaa käsittelevä kansijuttu Seurassa.

Koivunen uskoo, että jutut kuninkaallisista ovat suomalaisille vähän kuin satuja, joiden päähenkilöihin on mukava eläytyä. Historiallinen yhteytemme monarkioihin on pitkä. Kiehtova uusi vivahde on, että kuninkaalliset ovat alkaneet mennä naimisiin tavallisten ihmisten kanssa.

Koivunen ei ole urallaan tavannut tai haastatellut yhtään kruunupäätä, mutta se ei kiusaa häntä – päinvastoin.

”Eivät kuninkaalliset koskaan sano haastatteluissa mitään. Mielestäni se, että minulla ei ole heihin kontaktia, antaa kirjoittamiseen vapautta. Selkärankaa tuo se, että Suomesta katson ilmiötä ulkopuolelta.”

Koska uusi tieto on tiukassa, hovitoimittajan keskeisiä työkaluja ovat hyvä mielikuvitus ja taito yhdistellä vähiä johtolankoja. Koivuselle, innokkaalle lukijalle, hiljaista tietoa aiheesta alkoi kertyä jo lapsuudessa 1960-luvulla.

Nykyään hän lukee kaikkea kuningashuoneiden verkkosivuista monarkiamaiden lehtiin ja niiden keskustelupalstoihin. Kuninkaalliset televisioinnit, kuten häät, hän katsoo aina, vaikka juttua ei olisi tekeillä.

”Niistä saa ideoita ja inspiraatioita siihen, kun taas kirjoitetaan juttua. Joskus briiffit ovat sellaisia, että kirjoita äkkiä juttu Ruotsin Victoriasta.”

Koivunen on tehnyt myös haastattelujuttuja, mutta uran pääpaino on aina ollut muihin lähteisiin perustuvissa jutuissa. Pitkään hän kirjoitti Kotilieteen laajoja elämäkertajuttuja julkkiksista. Hän on myös kääntänyt toimittaen ulkomaisia juttuja.

Tyypillinen aikakauslehtijuttu kuninkaallisistakattaa pari aukeamaa. Uutta tietoa on parissa kappaleessa, loput on taustaa ja spekulointia, ”journalismin lyriikkaa”. Esimerkiksi juttu Englannin prinsessan syntymästä kertoo, paljonko suvussa on muita tyttöjä ja mikä merkitys tyttölapsella on kuninkaalliselle brändille. Lopussa pohditaan, vieläkö herttuapari Catherinen ja Williamin perhe kasvaa.

Vaikka kuninkaallisista kirjoittamisen käytännöt eivät välttämättä käy yksiin journalismin pyhimpien ihanteiden kanssa, Koivunen suhtautuu työhönsä kunnianhimoisesti. Hän haluaa, että jutuissa kulkee punainen lanka ja toimittaa mielellään myös kuvatekstit.

Spekulaatioille hän pyrkii hankkimaan sellaiset perusteet, että ne eivät vaikuta myöhemmin pähkähulluilta. Vaikka aihe olisi löysä, tekstin pitää olla tiivistä.

”Kahdeksaantuhanteen merkkiin menee aivan valtavasti asiaa, kun mukana ei juuri ole sitaatteja.”

Hovitoimittajia on syytetty silkkihansikkain kirjoittamisesta. Koivunen sanoo kirjoittavansa asiallisesti ja kohteliaasti, koska kirjoitusten kohteet eivät voi puolustautua. Yleisesti mielipidekirjoa kuninkaallisista ja siten myös raatelevan ja ihailevan journalismin ääripäitä on enemmän monarkioissa.

Koska lukijat pitävät kuninkaallisista, aihe on perinteisesti nauttinut ostavien toimittajien arvostusta. Kirjoittavia toimittajia se ei niin viehätä: pelkillä kuninkaallisilla ei Suomessa elä, ja monelle aihe on vähän kuin lastenkirja suurten romaanien joukossa.

Koivusen omaa työtä ja identiteettiä kollegojen ajatukset eivät haittaa. Hän on aina työskennellyt toimitusten ulkopuolella ja kokee olevansa enemmän kirjoittaja kuin toimittaja. Kerran yleisen kirjallisuustieteen ja filosofian opiskelija harkitsi tiedotusopin opintoja, mutta aie kariutui ensimmäiseen tenttikirjaan.

”Tuntui järjettömältä tuhlata aikaa siihen, että opettelen Yhdysvaltojen radiokanavien markkinaosuudet. Pohdiskelevan filosofin otteesta on urallani ollut paljon enemmän hyötyä.”

Alan ulkopuolisten mielestä kuninkaalliset on aiheena ”makea”. Moitteita Koivunen on joskus saanut kuninkaallisten faneilta, joiden mielestä heistä pitäisi kirjoittaa ”suunnilleen hoviniiauksessa”. Usein myös Koivusta luullaan faniksi, virheellisesti.

”Pidän kuninkaallisia kiinnostavina, koska tykkään vähän absurdeista ja älyttömistä asioista. Silmitön ihailu ei kuitenkaan kantaisi kovin monta juttua.”

Suomen yritys saada oma monarkki epäonnistui vuonna 1918, mutta Koivunen ei ole pahoillaan. Saamme kaiken hauskan tarvitsematta maksaa kuningashuoneen kuluja.

Koivusen suosikki on Tanskan Margareeta, koulutettu, kirjallisuudesta ja kuvataiteesta kiinnostunut kuningatar. Vähemmän hän innostuu Ruotsin prinsessa Madeleinesta, joka vaikuttaa hemmotellulta kuopukselta ”duktigin” isosiskonsa Victorian rinnalla. Koivusen jutuissa tämä ei näy: mitä vähemmän hän kuninkaallisesta pitää, sitä korrektimmin hän kirjoittaa.

Vuosien vieriessä suomalainen kirjoittelu on Koivusen mielestä kaventunut ja keskittynyt Ruotsin ja Englannin kuningashuoneisiin. Juttujen spekulatiivisuus on vähentynyt, koska lähteitä on nykyään enemmän.

Hänelle itselleen on tapahtunut sama kuin monelle toimittajalle: töitä on yhä vaikeampi löytää. Vaikka kuninkaallisista ja muista julkkiksista kirjoitetaan edelleen paljon, jutun tekee yhä useammin yleistoimittaja tai se on suora käännös, joka heitetään verkkoon toisen samanlaisen perään.

Koivunen ei tätä ymmärrä. Jos lehdet olisivat hänen, hän kilpailisi lukijoiden ajasta nimenomaan asiantuntemuksella ja laadulla.

Pääkuva: Historian kosketus. Turun linna on Suomen kuninkaallisin piste, Elina Koivunen sanoo. Se oli satoja vuosia ruotsalaisten kuninkaallisten asunto heidän ollessaan Suomessa. Kuva: Jussi Vierimaa