Toimittajat valehtelevat itselleen vallastaan

Journalistina minä henkilökohtaisesti olen ihan oikea vallanpitäjä. Tästä väittämästäni olen joutunut yllättävän usein hankauksiin kollegoideni kanssa.

Alamme valtaa kieltää tuskin kukaan. Jaamme käsityksen siitä, että journalistinen ­media vahtikoirana muodostaa neljännen valtiomahdin. Myönnämme, että viestimet pitkälti valitsevat agendan eli esiin nostettavat asiat ja ihmiset.

Silti turhan moni toimittaja kiistää henkilökohtaisen valtansa. En ymmärrä yhtälöä. Sanoisim­meko, että eduskunnalla on valta säätää lakeja, mutta kansanedustajalla ei? Tuomioistuimilla on tuomiovaltaa, mutta tuomarilla ei?

Aihe on tullut esiin viime kuukausina, kun olen ­ollut haastateltavana tuoreen journalismia käsittelevän kirjani vuoksi. Kun olen sanonut haastat­telijoille, että sinullakin on valtaa, useimmat ­heistä ovat kavahtaneet. Hesarin toimittajalla voi olla valtaa, mutta ei kait nyt minulla…

Helsingin Sanomien entisenä pitkäaikaisena toimittajana tiedän sen huumaavan tunteen, kun juttuni on jopa satojentuhansien lukijoiden maail­mankuvan rakennusaineena. Kun irtisanouduin, vaikeinta ei ollut jättää taakseen työkavereita tai kuukausipalkkaa vaan tuo valta.

Nyt vapaana toimittajana tarjoan edelleen Helsingin Sanomiin juttuja, jotka koen yhteiskunnallisesti erityisen tärkeiksi, vaikka voisin saada ­samasta aiheesta enemmän rahaa muualta. Jutun ilmestyttyä vellon hetken vallan fiiliksissä.

Tämä ei tarkoita sitä, että yrittäisin propagoida tai muokata lukijoistani esimerkiksi oikeistolaisia tai vasemmistolaisia. Sen sijaan suodatan esiin uutta tietoa ja pohdittavaa, joita lukija voi käyttää haluamallaan tavallaan hyväkseen.

Hämmästyin, kun pitkäaikainen Ylen yhteiskuntaa monelta kantilta tutkaillut televisiotoimittaja ei lainkaan ymmärtänyt, mistä puhun. Hän ilmoitti, että hänellä ehdottomasti ei ole koskaan valtaa ollutkaan.

Eivät pienempien yleisöjen toimittajatkaan pääse vallaltaan piiloon. Esimerkiksi paikallislehden toimittajalla on valtava vaikutus kunnassaan. Journalisti-lehti puolestaan muovaa koko ammattikunnan ajattelua. Nautiskelen ajatuksesta, että tällä kolumnillani on suorastaan metavaltaa.

Me rivitoimittajat olemme mukana ­miettimässä, mistä juttuja tehdään, valitsemme haastateltavat, teemme kysymykset, kirjoitamme ja leikkaamme juttumme. Olemme aina myös vastuussa juttukohteemme maineesta. Valinnan ja kehystyksen valta on leivottu työmme raksuttaviin rattaisiin, eikä sitä niistä pois saa.

Myös toimittajien mielipiteillä on yhteiskunnassa etuoikeutettu asema. Eräs pitkän linjan tutkija kärjisti tilannetta näin: Hänellä olisi paljon tutkittua sanottavaa, jota viestimet suostuvat nihkeästi julkaisemaan. Samaan aikaan ensimmäisen kesän kesätoimittajatkin saavat monissa lehdissä kirjoittaa kolumneja sitä mukaa kuin mielipiteitä päähän pulpahtelee.

Journalistien käsitystä omasta vallastaan ei ole Suomessa juuri tutkittu. Tutkija Jari ­Väliverronen osaa kuitenkin sanoa tutkimuksensa pohjalta sen verran, että vanhemman ikäpolven toimittajien on nuoria vaikeampi myöntää valta-asemaansa. Myöntämisen pelätään rikkovan puolueettomuuden ideaalia.

Jos journalisti tunnustaa asemansa, hän myös antaa auliisti työrooliin liittyvät toimensa kollegoiden tarkkailun kohteeksi. Kaksikin julkiseen pyöritykseen joutunutta vallanvahtia on sanonut minulle, etteivät he ole vallankäyttäjiä, joten heitä itseään ei pitäisi sellaisina kohdella. Malkaa omassa silmässä on vaikea huomata.

Viime viikkoina on jälleen kerran keskusteltu siitä, pitäisikö journalistien äänestyskäyttäyty­mistä tutkia. Edelleen monet toimittajat vastustavat ajatusta. Yleisön katseen pelätään jumittuvan toimittajien näkökulmasta ei niin olennaiseen mittariin.

Kyllä kaltaisemme valtapesäkkeen pitää kestää itselleen epämieluistakin selvitystä. Eivät muutkaan vallanpitäjät aina nauti taustojensa valottamisesta. Yleisöllä on silti oikeus tietää.